Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Koiramaisia juttuja


Koira on alkanut pyöriä ruoka-aikaan keittiön pöydän ympärillä ja alla. Pitkän aikaa se pelkäsi koko keittiötä. Edellisen asunnon keittiössä kauhistutti ahtaus: koira pelkää käytäviä. Uuden kodin keittiön keittiön lattia rapisee turhan jännittävästi koirankynsien alla. Mutta nyt ei näytä enää ahdistavan. Vaikka me emme, lapsetkaan, tietenkään anna koiralle herkkuja pöydästä, aterian jälkeen se saattaa joskus saada tähteistä herkkupalan - ja tämä näyttää riittävän koiramaisen käyttäytymisen herättämiseen.

Koira ihastui luihin, joita tajusimme sille jokunen aika sitten lelujen lisäksi kauppareissulla ostaa. Se kantelee luuta ylpeästi mukanaan, puolustaa murahdellen sille varaamaansa ympäristöä  - eli meidän sänkyämme - sänkyä petaavaa siivoojaa vastaan ja narskuttaa luun kateisiin kahdessa päivässä.

Uuden kodin avaruus ja takapiha ovat tehneet koiralle ihmeitä. Ilmeisesti entisen asunnon käytävät rajoittivat sen olemista enemmän kuin ymmärsimmekään. Uudessa kodissa opetamme koiraa hiljalleen käyttämään takaovessa olevaa lemmikkiluukkua. Se kulkee siitä kyllä, kun ihminen avaa räppänän valmiiksi, muttei itse ymmärrä tai uskalla luukkua auki työntää. Se on hiukan sääli, sillä koira rakastaa kesää ja takapihaa ja voisi siis naapurin koirien tapaan viettää siellä aikaa meidän poissa ollessammekin, kun vain hoksaisi luukun käytön.

Aamulla koiraa saa kyllä patistaa pihalle kerran jos toisenkin ja joskus se luikkii huomaamatta selkäni takaa sisälle ja jättää minut ulkoilemaan ihan keskenäni. Jos on pakko pissata, koira pitää takajalat kiveyksen päällä ja pistää vain etutassut nurmikolle varsin pitkin varpain. Nurmikkohan on kylmä ja kostea! Päivällä koira sitten makaa kiveyksellä auringossa letkeänä kuin lahna ja nauttii silminnähden. Ehkä se on puoliksi kissa.

Kuukausien kuluessa koira on oppinut uusia taitoja ja noudattamaan lempeitä komentoja. Ankaruudella ei tämän otuksen kanssa saavuta yhtään mitään. Selvästi koira itsekin kuitenkin tykkää siitä, että osaa istua pyydettäessä ja ymmärtää, kun sitä kutsutaan hyppäämään syliin. Tällä hetkellä harjoittelemme tassun antamista. Se on koirasta lähinnä hämmentävä viivytys sarjassa tapahtumia, jotka johtavat  joka-aamuisen aktiviteettilelun sisään kätketyn hammasharjaherkun saamiseen. Joka päivä harjoiteltua sivulla seuraamista tämä koira ei ehkä koskaan oivallakaan, mutta eipä sitä kai aivan kaikkea tarvitse (ainakaan, kun talutettava on vain noin neljän kilon painoinen).

Kun koira syksyllä oli muuttanut meille, olin ehkä aavistuksen huolissani siitä, ettemme olleet päätyneet hankkimaan höpsöä pentua, joka oikopäätä olisi rakastanut kaikkia ja kaikkea. Mutta yhteisen elomme aikana olen oppinut, että onkin odottamattoman palkitsevaa seurata, kuinka pelokas ja mahdollisesti huonosti pidetty koira eheytyy.

Koira on muuttunut ulkoisesti: se on vantterampi ja sen hampaat on hoidettu kuntoon. Sisäisen muutoksen myötä koira saanut itsevarmuutta ja ymmärtänyt turhaksi monia vanhoja pelkojaan. Lapset liikkuvat vilkkaasti, mutta koira tietää jo, että ne ovat silti aivan jees - ja että ne juuri vilkkautensa vuoksi leikkivät koiran kanssa mielellään takapihalla juoksu- ja palloleikkejä aivan joka päivä.

Kärsivällisyyttä, aikaa ja johdonmukaista lämmintä kohtelua se on edellyttänyt, mutta jokin aika sitten aloin kotiinpalaamisen ratkiriemukkaissa tunnelmissa saada käsilleni pieniä koiranpusuja. Aamuisin sängyssämme on alkanut makoilla niin rento kaveri, että sen massuakin on saanut rapsuttaa. Koira on ehkä ensimmäistä kertaa ikinä oivaltanut, että sellainen voi olla kivaa.

Olemme alkaneet pohtia, tuleeko meille toinen koira. Haluaisin nuoren ja pöhkön, oikein koheltavan Hessu Hopo -tapauksen tämän kaveriksi, sillä arvelen, että sellainen seura voisi rentouttaa koiraa entisestään. Ehkä ne yhdessä oppisivat myös tekemään koiramaisia tempauksia, joista me ihmiset joskus saisimme aihetta lempeästi toruskella? Toisaalta voisihan koiran olla oikein hyvä myös näin, kun se saa ihmistensä kaiken huomion itselleen.

Eräänä viikonloppuna jopa kävimme shelterissä katsomassa erästä pientä koiraa. Otimme tämän meillä jo olevan koiramme mukaan tutustumishetkeen, sillä eläinten keskinäinen kemia nyt tietysti on varsin olennainen asia tällaista seikkaa pohdittaessa. Eläinsuoja oli se sama, josta koira meille aikoinaan muutti - ja sehän muuten tiesi ja tunsi paikan aivan tarkkaan edelleen. Käynnin aikana koira oli hermostunut ja vielä kotona silminnähden järkyttynyt. Se istui pitkän aikaa takapihalla sylissäni aivan hiljaa ja halusi kaikin tavoin vakuuttua siitä, että me olemme sen ihmiset ja tämä sen koti. Shelter on kaikin puolin hyvä ja siellä eläimiä hoidetaan lämmöllä ja ammattitaidolla - mutta kodin veroinen se ei tietenkään ole kenellekään.

Pikkukoira, johon tutustuimme, oli kaikesta päättäen kokenut varsin kovia. Me jouduimme raskain mielin toteamaan, ettei meillä tässä kohden riitä taitoa ja aikaa sen luottamuksen voittamiseksi. Olen silloin tällöin seuraillut shelterin nettisivuja ja toivonut, että sille löytyisi koti, mutta vielä se tätä kirjoittaessanni näyttää odottavan jotakuta, joka koiran hakiessaan saa kotiinsa arvaamattoman aarteen. Elleivät kaikki koirat aivan täyspäisiä ja -sydämisiä eläinsuojeluyhdistyksistä muuttaessaan olekaan, niin ihan koiramaisiksi koiriksi rakastettavissa taitavat kuitenkin usein olla.


Päiväunet kesäpihalla.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Happamia, sano

Sosiaalisen median kuvastoni on ollut jo useamman päivän täynnä hempeitä järvenrantakuvia, kokkoja, yötöntä yötä ja kukkakimppuja. Juhannus on toista kertaakin varsin haikea juhla katsella näin kaukaa. Mökkimaisemia tihrustellessa tulee ulkosuomalaiselle kova hinku itikoiden syötiksi.

Vastapainoksi päätin olla vähän happamalla päällä. Kuuntelin töiden lomassa suomalaista poppia ja totesin, etten tykkää siitäkään. Niin kuin alta voi lukea.

Iloista juhannuksen aikaa!

**********

Pidän suomalaisesta musiikista. En niin paljon, että olisin sitä kuullakseni jaksanut Suomessakaan kuunnella suomipoppikanavan levottomia juttuja, mutta on minulla selvät suosikkini.

Kalifornianvuoden aikana suomalaista musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua tosi vähän. Olemme ihan tippuneet kelkasta uutuuksien ja suurimpien hittien suhteen. 

Jouluna yritin. Olin yksin kotona paketoimassa lahjoja ja etsin tietokoneelta Jouluradion. Tunnin päästä oli annettava periksi ja haettava amerikkalaiset jinglebellssit takaisin peliin. Ei sitä itkua rahanpuutteesta, murheesta ja vaivasta jaksanut joulun alla sulattaa.

Peruspoppikin tuntuu nykyään vaikuttavan mielialaani samoin. Kun perjantai-iltana aloittaa suomalaisen kevytmusiikin maratonin, niin lauantaina puoleen päivää mennessä on jo ihan täysitkussa koti-ikävästä ja siitä, kuinka auttamattoman heikko on syntymättömien lastenlasten suomen kielen taito. Kokeiltu on.

Isänmaan poppia on siis annosteltava ulkosuomalaiseen elämään varoen. Niin kuin esimerkiksi eilen, kun sattumalta löysin jo viime syksynä julkaistun kipaleen. Siinä kaksi taitavaa suosikkilaulajaani duettona murehtivat laman alta reissutyöläiseksi päätyneen ihmisen kohtaloa. Ihmistä muisteluttaa aika, jolloin kotona puolison kanssa lempi leiskui ja peitto heilui. Mutta nyt on vain ne työt. Kaksi kuuntelua minun sielunmaisemani sitä kesti.

Puoliso luonnehti biisiä hauskaksi, kun hänellekin linkin laitoin, mutta hauskahan se kipale nyt ei ollut millään tapaa. Hieno ehkä. Hyvin tehty. Taidokas. Ei siinä, mutta masentava kuin fan.

Sopi tietysti sanoitukseltaan näihin päiviini kuin nenä päähän, mutta olisin minä silti siihen biisiin kaivannut jotain iloa tai kultareunaa. Vaikka kotiinpaluuta.

Toisaalta elämä lähes arktisella alueella on toki kovaa ja alueellisen kulttuurin pitääkin heijastella oman alueen tuntoja, jotta olisi ihmisille merkityksellistä. Se on niin kuin viimeisimmän kauden maajusseissa sen kuusamolaisen tytön kaveri tokaisi: täällä on pitkä ja pimeä talvi, täällä ei mikään downshiftailija pärjää. 

Taikka tyhjännauraja.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Palanen lomatonta kesää

Laskeskelin illalla muutaman viimeisimmän viikon työtunteja. Olihan noita. Arkienkelillä on kyllä vielä enemmän, hän kun hoitaa lapset myös työmatkojen ajan ja silloin, kun puoliso etukäteen (minua) varoittamatta kidnappaa vaimon torstai-iltana kahdenkeskiselle piknikille.

Pidin kuitenkin kaksipäiväisen viikonlopun ja se tuntui syntiseltä. Ja pitkältä. Mitä kaikkea sitä oikeasti ehtikään tehdä! Muun muassa vietiin kuukaudeksi luoksemme käymään tullut kansainvälinen lapsi naapurikaupunkiin maan suurimmaksi mainostetulle kirpputorille (tai ehkä hän vei meidät, koska hän sinne alunpitäen tahtoi ja minä en ennestään koko paikasta mitään tiennyt).

Kirpparilla oli kuuma. Samanlaisia juttuja myytiin kojusta toiseen. Osa tavaroista näytti siltä, että ne olivat juuri tippuneet ohiajaneesta rekasta. Emme ostaneet sekalaista elektroniikkaa maasta maton päältä emmekä kahta takuulaadukasta kenkäparia vitosella. Mutta barbien keittiö, mekko ja kesähattuja sieltä ainakin tarttui mukaan. Ja jotkut vaaleanpunaiset kengät jostain toisesta kojusta ja ne teinintekeleen lappuhaalarishortsit. Lopulta piti sanoa kansainväliselle lapselle, että hänen syytään kun täällä ollaan, osta ny sääki jottai!

Ruokatorin puolelta hankitut kaktuksenosat odottavat jääkaapissa, että joku keksisi, mitä niillä tehdään. Ihan hirveä kiire ei inspiraatiolla ole, kun koko muu joukkue matkaa pitkin eteläistä Kaliforniaa ja me vain koiran ja omia menojaan menevän Arkienkelin kanssa pidetään kotia yllä.

Puoliso, kansainvälinen lapsi ja tyttäret ratsaavat muutaman huvipuiston. Sen isonkin. Sen just. Ja sitten menevät vähän L.A:hin ja sen sellaista. Ja seikkailevat autojen kanssa, se oma kun kuulemma jo menomatkalla tahtoi kesken kaiken jäädä jonnekin huoltoon.

En ihan hirveästi ole huvipuistoihminen, joten ei haittaa, etten päässyt mukaan. Saanpahan tehdä rauhassa ja vailla perheenäidin perussyyllisyyttä töitäni, sen 11 tuntia päivässä. Paitsi että varmaan vain kymmenen, koskapa en ehkä jaksa kertaakaan mennä puoli kahdeksaksi, kun ei ole pakko pakoilla moottoriteiden ruuhkia.

Mutta onhan täällä talossa nyt aika hiljaista. Ei millään meinaa keksiä, mitä iltaisin tekisi - tunteja tuntuu olevan niin monta. Yöllä ei tahdo uni tulla eikä pysyä. Koira nyt onneksi pitää pimeinäkin tunteina uskollisesti seuraa. Siis kiipeilee päälläni, etsii ehkä mahdollisimman lämmintä kohtaa.

Oli sykähdyttävää kuulla lounastunnilla puhelimesta pieniä, iloisia ääniä. Olivat olleet siellä ja tuolla ja nyt menossa sinne ja tänne, heippa! Mietin, että työlle omistautuminen on ihan ahterista. Taitaisin sittenkin olla mieluummin vaikka huvipuistossa.


torstai 4. kesäkuuta 2015

Vuosipäivä

Vuosi sitten tänään lennettiin. Olisi harmittanut enemmän, jos olisin tiennyt, ettei matkalla kadonnutta rippiraamattua ja korurasiaa koskaan saada takaisin. 

Ne olivat kuitenkin vain ensimmäisiä asioita, jotka menetettiin pysyvästi. Ei oltu hautajaisissa eikä häissä, ei nähdä vastasyntyneitä eikä hiljalleen haurastuvia, ei olla rinnalla katsomassa, kun kummilapset kasvavat.

Kaipaan monia rakkaita ihmisiä ja monia tuttuja asioita. Paikkoja. Ruokia. Mentaliteettia. Ennustettavuutta. Rauhaa. Järvenrantoja ja hyvää suklaata.

Oli kolari, leikkaus ja Green Card -prosessi. Kolme muuttoa. Jatkuva englannin kieli. Uusi työ. Eikä alkuun edes maitopurkkia tunnistanut näöltä! Stressipisteet ehkä taivaissa?

Kuitenkin. Olemme tavanneet paljon uusia ihania ihmisiä ja hyvästelleet jo useampia kulkureita. Olemme saaneet ystäviä, löytäneet uudet lempikahvilat, puistot, kirjastot, kirkon ja kodin. Oppineet arkiset reitit ja tunteneet kuuluvamme jonnekin.

Lapset ovat asettuneet kuin kalat veteen ja puoliso uinut uudessa kulttuurissa niin kuin ikänsä olisi sitä tehnyt. Oma prosessini on ollut hyvä matka itseen.

Olen täällä kaukana oivaltanut aina olleeni vapaa. Käyttämään ärtsynpinkkiä paitaa, puhumaan kieltä aksentilla, katsomaan maailmaa omalta kantiltani, pitämään oman uskoni. Olemaan kummallinen omalla tavallani.

Päivääkään en kadu, en itkettyäkään. Asetuttuani tiedän kaksi asiaa: tämä ei ole parempi eikä huonompi, on vain toisenlainen. Ja että olenpa missä hyvänsä, ikuiseksi kaverikseni on tullut kepeänkipeä kaipaus asioihin, joita kaikkia ei ehkä sellaisenaan (enää) olekaan. Sillä hyvä on nyt paitsi siellä myös täällä.

En tiedä, milloin tullaan tai mennään, jäädäänkö vai lähdetäänkö, ja jos, niin minne. Suunnitelmat vain naurattavat hyväntahtoista Jumalaa.

Eikä sen niin väliä, ainakaan tänään, Kalifornian lämpimän auringon alla. Koti todella on siellä missä rakkaat ovat - ja uusia rakkaitakin aivan kaikkialla.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Se ei ole sen oikea hinta

Meidän tytöistä on ihana mennä käymään Targetissa. (Ihanampi on vain askartelukauppa Michaels.) Targetin vetonaula on sen krääsänurkkaus heti sisäänkäynnin vieressä. Sinne kasataan kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta pientä: heikkotekoisia juomapulloja, keinokuituisia sukkia, pieniä leluja, nappikuulokkeita, värityskirjoja, prinsessahärpäkkeitä, pientä sisustustavaraa, kylpykyniä, kiitoskortteja ja niin edelleen ad infinitum. Valikoima tietysti vaihtelee ja lapset löytävät nurkasta kyllä joka käynnillä jotakin, johon on hyvä vähiä tulojaan tuhlata.

Tavarat maksavat dollarin, kolme dollaria tai joskus jopa viisi. Paitsi kassalla. Lapsille oli ensi kerran itse maksaessaan suuri järkytys todeta, että viikkorahoista piti mainitun dollarin tai parin lisäksi maksaa myös verot. Niitähän ei hintalappuun merkitä. Autossa käytiin opettavaista keskustelua verotuksen yhteiskunnallisesta merkityksestä, mutta pahastunutta viisivuotiasta järjestelmä ei täysin vakuuttanut.

Ravintolan laskuun tietysti lisätään tippi, kahvilan työntekijän purkkiin tiputetaan vaihtorahat ja kirkkokahvien donitseista maksetaan enemmän kuin niiden arvo on, mutta muutoinhan tämä lisämaksujen kulttuuri on meiltä kaikin puolin hukassa. Yleensä ei tule edes ajatelleeksi, että jollekulle pitäisi työntää lisärahaa. Pitäisikö kauppapalvelun kaverille tuputtaa pari dollaria? Entä vedentuojalle? Postinkantajalle? Kauppakassin pakkaajalle?

Siivooja on käynyt meillä nyt muutaman kerran ja koska hän tekee työnsä hyvin, kirjauduin firman palautejärjestelmään kehumaan työn jälkeä. Ja kuulkaa, kissa se on, joka kiitoksella elää! Tänäänhän siivooja oli tuohtuneena tilittänyt arkienkelillemme, että arvostusta on kyllä tapana osoittaa tuohisilla eikä sanahelinällä. Eikä aivan rehellisesti tunnustaen ollut käynyt pienessä suomalaisessa mielessäkään, että näin olisi pitänyt tehdä - ettei siivouksenkaan oikea hinta ole se, mikä hintalapussa lukee.

Ahdistuksella nyt pohdin, paljonkohan hänelle sitten pitäisi maksaa. Alkaako lattianpesu lipsua sieltä ja täältä, jos kymppejä on kuoressa liian vähän? Tai entäs jos onkin liian paljon? Sittenhän se siivooja nauraa partaansa ja pitää immigranttiperhettä umpihölmönä. Eikä tämä toki aivan ilmainen palvelu ole muutoinkaan... Olimme jo vähän myöntymässä siihen, ettemme ehkä nosta napinaa, vaikka kuulimme siivoojan täältä yleensä lähtevän reilun kahden tunnin tietämillä, vaikka laskuttaa kolme, ja mielestäni tämä jo oli aika kiva myönnytys.

Niin ja jos tipataan siivoojaa, niin johan siinä arkienkeli kokee jäävänsä paitsioon. Hän sentään tekee isoimman työn täällä!

Noinkohan  vain vaihdetaan vähin äänin siivousfirmaa ja ollaan jatkossa vahingossakaan kehumatta ketään? Annetaan uudelle yrittäjälle kamalan kitulias tippi kerran kuussa ja löydetään epäilyttävän erikoisia, pahanhajuisia ylläreitä sohvan alta? Ah ja voi, taitaisi sittenkin olla selvintä siivota sotkunsa itse!