Thanksgiving

Kiitospäivän perinteisiin kuuluu New Yorkissa käveltävän paraatin katselu telkkarista sekä useampia amerikkalaisen jalkapallon otteluita. Näin meille opetettiin, kun istuimme sukulaisen sukulaisen juhlapöydässä torstaina. 

Ajelimme Oaklandin lähelle aidolle amerikkalaiselle farmille. Lapset ihastelivat maatilan eläimiä ja heinäpaaleja. Me aikuiset nautimme perinteisistä ruoista, pirpanat pysyivät voimissaan 7/11:stä autoon ostetuilla hotdogeilla. 

Pieni 7/11 sentään oli avoinna. Tuntui ihan kummalta, kun useimmat pikaruokalat, ravintolat ja kaupat hetkeksi sulkivat ovensa.

Kiitospäivän juhlaa on luonnehdittu paistoharjoitukseksi ennen joulun tuloa. Siltä se vähän tuntui. Sisällöksi näyttää riittävän vain yksi paljolla aherruksella ja stressillä kasattu ateria.

Seuraavana aamuna oli yhtään vitkastelematta aika kirmata Black Fridayn alennusmyynteihin. Joululaulut pamahtivat radioon ja yhtäkkiä tuntuu olevan jo kova kiire valmistautua jouluun, joka tekee tuloaan kovalla rytinällä.

Lomalla

Lapsilla alkoi Thanksgiving-loma. Osa kouluista pitää viikon loman, joissakin kouluissa vapaata on kaksi päivää. Meille lomapäiviä annettiin kolme.

Kouluuntuneen opettaja tosin antoi löysää jo maanantaina eikä kotiin tullut lukuläksytaulukkoa lainkaan. Ekaluokkalainen oli onnellinen! Hän ei aikonut katsoa kirjoihin päinkään. Matikkaa kuulemma voisi jossain kohden vähän tehdä, mutta ensin pitäisi leikkiä.

Teiniintyvän opettaja jatkoi tiukkaa linjaa ja piti matematiikan kokeen viimeisenä koulupäivänä. Toivottavasti luokalla ei ole perheitä, jotka olisivat tahtoneet pitää ylimääräisiä vapaapäiviä reissatakseen pidemmälle sukulaisten luokse.

Vähän pahastuin siitä, että tiukan linjan opettaja päätti antaa lapsille läksyjä myös lomaksi. Ison projektin palautuspäivä hengittää muutenkin niskaan ja ainakin meidän lapset ovat lopen uupuneita. Luulen, että kirjoitan opettajalle maanantaiksi lapun, jossa totean kieltäneeni läksyjen teon lomalla.

Niinkin voi kuulemma tehdä. Amerikassa opettaja ehdottaa, mutta vanhempi päättää, minulle sanottiin.

Onneksi emme edes aikoneet tehdä tämän lomasen aikana mitään sen kummempaa. Kaukaa viisaana olin jo päiviä sitten suunnitellut ensimmäisen lomapäivän varalle puistoreissua ja leikkiaikaa. Aamusta näytti siltä, että tavoitteeni saattavat kuitenkin olla kunnianhimoiset. Lapset pyörivät lattioilla kuin uniset taaperot ja kaikki sukanpukemisesta alkaen vaikutti ylivoimaiselta.

Lopulta pirpanat kuitenkin itse alkoivat kysellä, joko lähdetään. Mukava ulkoilu aurinkoisessa ja yllättävän lämpimässä säässä onnistui. Mukaan otettu hauva nautti parin tunnin lenkistä täysin siemauksin ja on sen jälkeen ollut iltapuoleen asti varsin rauhallista koiraa.

Kaduilla kulkiessa ihmisten vapaapäivät näkyivät. Usein niin autioilla kaduilla käveltiin nyt rauhallisia lenkkejä koirien ja ystävien kanssa. Joku ulkoilutti rullalautaa. Eräs setä istui patiollaan lehdenluvussa. Ihmisiä siis näkyi kaiken kaikkiaan muuallakin kuin autoissa!

Meidänkin lapset jatkoivat ulkoleikkejä kotilounaan jälkeen, kun kaverit tulivat niihin pyytämään. Olemme onnellisessa tilanteessa, kun taloyhtiömme alue on aidattu ja turvallinen. 

Kiitollisuuden aihe on sekin, että monet naapureistamme ovat intialaistaustaisia. Heistä useat tuntuvat suhtautuvan lasten leikkiin ja ulkoiluun vähän samoin kuin suomalaiset. Aasialaisia ja monennen polven amerikkalaisia lapsia näkee leikitettävän lähinnä puistoissa. Intialaiset (ja jotkut eurooppalaiset) lapset saavat juoksennella pihoillakin. Aikuiset tarkistelevat ikkunoista ja parvekkeilta käsin, että meno pysyy turvallisena.

Täällä ei ole mitenkään itsestään selvää, että lapsille rakennettaisiin talojen pihoille leikkitilaa (tai että lapsilla olisi vapaaseen leikkimiseen edes aikaa). Meidän taloyhtiömme suunnittelee leikkipihaa, mutta milloin se sitten toteutuu - tiedä häntä. Toisaalta rakentamaton tila, nurmikkolaikut ja kävelytiet antavat tilaa lasten luovuudelle. Kun ei ole pakko istua läksykirjan ääressä, pihalla pyöräillään, pallotellaan, piirrellään katuliiduilla, heitetään kärrynpyörää, leikitään hippaa, piilosta ja koulua.

Hengähtäessään läksyistä lapset aivan huomaamattaan kasvattavat sosiaalisia taitojaan, sanavarastoaan, kuntoaan ja luovuuttaan. Mikä sen ihanampaa!

Loma onkin perusteellisen hyvä syy kiitollisuuteen.

Maahanmuuttajan perjantaiaamu

Ihan tavallinen perjantai-aamu. Lapset vain ovat tosi, tosi väsyneitä: edellisiltana kello oli puoli kuusi, kun kaikki läksyt olivat viimein valmiit. Nyt pyöritään ensin puoli tuntia sängyssä, lattioilla, sohvalla ja siellä täällä saamatta vaatteista päälle alkuakaan. Sitten mikään aamupalapöydässä ei tahdo kelvata. Eteisen lattialla lopulta syttyy kapina, "enkä laita hupparia", "minä tahdon saappaat", "tämä takki on IHAN TYHMÄ!" ja lopulta päästään tunteen alkuperäänkin kiinni: "minä en tahdo mennä sinne" ja "minua väsyttää."


Taloyhtiön parkkipaikalla on vilinä. Viisi perhettä suuntaa autoilleen samaan aikaan. Lasten olkapäillä keikkuu reppuja ja käsissä eväslaatikoita. Ajamme naapurin kanssa jätelaatikoille peräkkäin.

Koululla ollaan melkein ajoissa. Ajetaan eteen, kun yleensä mennään taakse. Edessä on 3-4 vapaaehtoista vanhempaa huomioliivit päällä auttamassa lapsia autoista. 630 lasta tulee koulun alueelle ohjeistuksen mukaan viidentoista minuutin sisällä, prosessi on tarkkaan viritetty kello. Vanhempi ajaa auton jättöalueelle, vapaaehtoinen avaa takaoven, huolehtii autosta lapset ja reput, ottaisi nuorimmankin vaan kiellän, hän sulkee oven ja katsoo, että lapset kävelevät turvallisen reitin sinisen viivan sisäpuolelle. Rytmi sotkeutuu, kun puoliso hyppää ratista hakemaan teiniintyvälle takakonttiin pakatun viulun.

Puoliso tiputetaan omalle parkkipaikalleen. Katsellaan viereen pysähtynyttä koulubussia. Siihen vilahtaa poika. Pienin kysyy, miksi lapsi oli yksinään eikä äitiä näkynyt ollenkaan. Usein äiti saattaa bussin penkkiin asti. Vaihdamme kuskia. Pienin huutelee autosta ohjeita, kun toivotan puolisolle hyvää työpäivää: "Pussatkaa nyt, älkääkä vain halailko!" Lehtiä haravoiva huoltomies vilkaisee.

Liikenne soljuu täyteydestään huolimatta nopeana. Sinne tänne on pystytetty aamuruuhkan keskelle tolpat ja varoittavat välkkyvät nuolitaulut. Jostain syystä huoltotöitä pitää tehdä nytkin. Bulevardin varrella ripustetaan jouluvaloja kaistoja erottavaan perkolaan.

Tänä aamuna pienin puhuu takapenkiltä suomea. Iltapäivällä tiedän hänen pulputtavan hyvän tovin englantia. Kielet sotkeutuvat jo kaikkien lasten puheessa: "mennäänkö tänään parkiin?" "onko pakko laittaa päälle taketti?" Jotkut käsitteet opitaan koulussa ja ne tunnetaan vain englanniksi: rectangle, triangle, hibernate! Joskus käännetään lennossa riemukkain lopputuloksin: "Yogurtlandin joulumauksi tulee valkosuklaa-pippuriminttu!"

Preschoolilla toisella lapsella on menossa aamuvääntö. On ok olla ujo, kuulen toisen äidin selittävän, mutta silti pitää tervehtiä kavereita. Toisten tervehtiminen on täällä todella, todella tärkeää. Siihen opetetaan vauvasta alkaen. Kehotan pienintä tervehtimään opettajaa, mutta en jää kinaan kiinni, kun lapsi ei vielä uskalla. Ehkä me näytämme epäkohteliailta. Mutta iltapäivällä lapsi sanoo kauniisti, kuten eilenkin: "Goodbye, Mr. Teacher´s Name."

Tänään koetan muistaa ottaa mukaan tutkintotodistuspaperit. Johtajattaren sijainen lupasi katsella, josko minut niillä saisi "edes ovelle töihin". Silloin tällöin vain, sijaiseksi. Olen saanut väliaikaisen työluvan, mutta vielä tarvitaan taustaselvitys ja sormenjäljet. Lasten turvallisuudesta ei tingitä vähääkään, mistä vanhempana olen yksinomaan kiitollinen.

Talvenkestävä superduperkaunis uusi kukkani hehkuu parvekkeella, kun aamukiertämän jälkeen olen hetken kotona. Kirjoitan blogia ja sitten ajan taas sinne tänne: omaan menoon, preschoolille, postiin, koululle, kotiin... Kuin kunnon amerikkalaisäiti ainakin. Mutta läksyjä emme tänään tee! On levon vuoro.

Levollista viikonvaihdetta!

Hetkittäin

Juoksuksi pistää lopulta tämäkin päivä.

Käytin pienimmän jalkapalloharjoituksissaan. Paluumatkalla käväisin hakemassa maahanmuuttotohtorin paperit joskus koittavaa haastattelua varten. Annoin navigaattorin valita tosi hyvän reitin kotiin, sillä parisataa metriä ennen kotiparkkista puhelin soi. Esikoinen oli aamulla lähtenyt kouluun tosi tosi kipeällä niskalla, jota jo eilen lääkittiin ja lämmitettiin. Nyt lapsi lepäsi koulun toimistossa sitä kipua itkemässä.

Käänsin auton ympäri ja yllätin sekä tyttären että koulusihteerin saapumalla paikalle ennätysnopeasti.

Kotona syödään lounaaksi viikonlopun tähteitä. Osa niistä on isänpäivälounaalta havaijilaisesta ravintolasta. Siitä tuli uusi lempparipaikkani, ei vähiten siksi, että kaikki tarjoilijat tuntuivat olevan töissä mielellään ja hyväntuulisina.

Ravintolapöydässä lapset katselivat telkkarista amerikkalaista jalkapalloa ja pyytelivät tarjoilijoilta sujuvasti refillejä laseihinsa. Mietin, että tällaisia mun lapsista nyt kasvaa.

Mutta vietettiin siis sentään suomalaista isänpäivää. Amerikkalaista vietetään sitten kesällä. Puoliso saa näitä nykyään kaksin kappalein.

Kohta lähdemme hakemaan keskimmäistä koulusta. Sitten tehdään takapenkki-snack ja kirmataan lääkäriin sitä niskaa näyttämään. Jumi on kyllä aika paha, kun pää ei itkemättä paljoa liiku. En vain tiedä, noinko ne tuon ikäiselle antavat relaksantteja tai kipupiikkejä.

Kaiken keskellä on hetkittäin hyvä olla. Viikonloppuna tavattiin uusia ystäviä ja skypeteltiin vanhojen rakkaiden kanssa. Käytiin kaupassa ja siivottiin asuntoa koko perheen voimin. Keskimmäinen sen sanoitti: "Tämä aamu tuntuu samalta kuin aamut Suomessa."

Elämässä on jo jotain kotoista.