Memorial Day -viikonloppu

Memorial Day, eli suomalaisittain lähinnä kaatuneiden muistopäivä, on täällä kansallinen vapaapäivä. Aivan kaikkia pyhiä ei jokainen työpaikka tunnusta (toisin kuin koulut, jotka kyllä ovat kiinni tuon tuosta), mutta tämä maanantai on vapaa sekä puolisolla että mulla. 

Viime viikon pitkien työpäivien jälkeen perjantain normaali kotiinlähtöaika ja pitkä viikonloppu tuntuvat aivan täysimittaiselta lomalta. Olimme tietysti suunnitelleet viikonlopulle vaikka mitä menoa, saaneet ja esittäneet kutsuja.

Mikä on vähän pöhköä. Se, mitä Suomesta ja suomalaisuudesta eniten nyt kaipaan, on kiireettömyys. Tiedän kyllä, että sielläkin on joskus kiire. Mutta on myös kahvitaukoja, joina oikeasti istutaan alas kahvikupin kanssa ja jutellaan. On laiskoja viikonloppuja ja pitkiä lomia, juhlapyhiä joina huolet eivät paina. 

Täällä joka juttuun tohotetaan kiireellä ja paineella. Kahvit juodaan menemisen ohessa. Joka kissanristiäistä varten koristellaan talo ja piha. Nyt ilmeisesti pitäisi olla pikkuisia amerikanlippuja joka oven ja ikkunan pielessä, koskapa niitä eilen rautakaupassakin heti kassan vieressä myytiin. Naapurit näyttävät niitä tänään asettelevat paikoilleen. (Paljastumme lippujen puutteesta heti naapuruston immigranteiksi.)

Kaikenlaisille perheen Kiireisille Suunnitelmille kävi hetikohta rautakauppaan ja Starbucksiin suuntautuneen kierroksen jälkeen köpelösti, kun vanhin lapsi eilen kaatui siihen tautiin, jonka siskonsa viime viikolla poti. Ja onkin muuten varsin kipeä lapsi. 

Niinpä tänään ei päästy Farmer's marketille tai Suomeen muuttavan perheen läksiäisjuhliin (jälkimmäinen kyllä harmittaa). Puoliso kuitenkin nappasi pienet tytöt mukaansa työpaikkansa järjestämään perhepäivään - menevät katsomaan jalkapalloa isolle stadionille. Olisi ollut kiva kokea sekin. Erityisesti ne hodarit. :)

Olemmepa kuitenkin viettäneet aikaa takapihalla, nauttineet auringosta, hoitaneet yrttiruukkuja, maalanneet nukkekotia, rakentaneet kukkaruukuille lisää tasoja, leikkineet, jooganneet ja noutaneet palloa - kukin omien mieltymyksiensä mukaan. Yksi pikkulintu lensi avonaisesta ovesta keittiöön ja aiheutti suuren pelastusoperaation.

Siis ihan ihanaa. 

Jos lapsi huomiseksi toipuu, saamme ystäviä kylään, lähdemme lasten tiedemuseoon tai vaihtoehtoisesti ajamme pohjoiseen sukulaisten luokse grillaamaan. Jos lapsi on edelleen kipeänä, luvassa on lisää leppoisaa oleilua takapihalla.

Sen tunteen, että on lupa - ja kyky - rauhoittua, haluan suomalaisuudestani täällä maailmalla säilyttää. Kiireettömyyden keitaat on kuitenkin tehtävä itse.

Yogi

Puhuin pitkän aikaa, että olisi haluja aloittaa jonkinlainen kuntoilu. Kuntosali ei kuitenkaan ole koskaan ollut minun juttuni eikä ohjattuun ryhmäliikuntaan ole aikaa. 

Tai rehellisemmin: en halua käyttää perheen kanssa vietettävää aikaa ryhmäliikuntaan. Jotenkin sitten päädyin joogaan.

Huomasin, että netti on tulvillaan kivoja ja vähemmän kivoja joogavideoita ja että älypuhelimeen saa maksutta ja pikkumaksulla ladattua kaikenlaisia joogasovelluksia. Joogaa harrastavalla puolisolla sattui olemaan matto, jota saatoin lainata.

Jäin kerrasta koukkuun noin vuosi sitten Youtubeen laitettuun kolmenkymmenen päivän joogahaasteeseen. Sen videot kestävät kukin 10-15 minuuttia ja siihen aloittelijan kunto ja mielenkiinto pystyivät heti. Myös lasten! Useampana iltana onnistuin joogaamaan ennen kuin lapset menivät nukkumaan ja kaikki tahtoivat vuorollaan tehdä mukana. 

Keskimmäinen tunsi vinyasan liikesarjaa ennestään harjoiteltuaan sitä iltapäiväkoulussaan. Nuorimmainen tahtoi joskus treenata videon kanssa ihan itsenäisestikin.

Perheen positiivinen palaute antoi puhtia harjoituksille. Ilmeni, että joogan kaltainen liikemeditaatio paitsi ällistyttävän nopeasti kohentaa tietoisuutta lihaksistosta myös tyynnyttää ja parantaa mielialaani.

Niinpä suoritin koko kolmenkymmenen päivän haasteen. En tosin kolmessakymmenessä päivässä, vaan omassa tahdissani. Sairastaessa pidin tietysti taukoa ja muutenkin silloin, kun väsytti liikaa. Enkä edes yrittänyt seistä päälläni, kun sitä videolla harjoiteltiin.

Synttäriksi tilasimme minulle ikioman oranssin joogamaton ja katselen, mihin videoryppääseen tai -palveluun juurrun seuraavaksi. Vinyasa tuntuu sopivan minulle paremmin kuin esimerkiksi voimaa vaativa astanga, joten sitä kautta etsinnät käynnistyvät. 

Otan mielelläni vastaan vinkkejä! Mutta sen verran joogasnobiksi jo ehdin tottua, että videon olisi hyvä päättyä namasteen.

Etuoikeutettu

Lapsistani yksi oksentaa. Ihan niin kuin viime vuonnakin synttäreideni aikaan. Lapsi on se vilkas, se sellainen hassu, joka tuo puolitäyden kulhon minulle päivällispöytään ylpeänä. Ei ehtinyt kylppäriin, kuulemma. Mutta osui tähän.

Päivät ovat kiireisiä, sillä tiimikaverit matkustavat yksi toisensa jälkeen kohti Suomea, toki jonkin ajan päästä palatakseen. Huokailen Välimeren eteläpuolelta kotoisin olevalle työtoverille, etten ole ehtinyt koko iltapäivänä oikeastaan edes hengittää, teenjuonnista puhumattakaan.

Kotiin jää aamuisin kauhea sotku. Sitä ei ehtinyt viikonloppunakaan selvittää, kun kalenteri oli täynnä yhtä ja toista kissanristiäistä. Olohuoneessa on edelleen pahvilaatikoita muutosta. Ja pyykkiä!

En osaa keilata. En ole ihan varma, olenko koskaan keilannut - ennen kuin viime perjantaina, jolloin menimme halliin työkavereiden kanssa. Ihan jännitin etukäteen, olenko ainoa, joka ei osu kertaakaan. Ja sitten piti kohdata vanhemman irtiottoyrityksiä seuraava tunnehyöky. Pienemmät muksut keikkuivat väsyriekkuina takapenkillä yöpuvuissaan.

Olen etuoikeutettu.

Sillä perusterveen lapsen sairastaminen on poikkeustila.

Sillä minulla on töitä ja hauska, kiehtova, ihastuttava monikulttuurinen työympäristö, jossa ainakin pari keskieurooppalaista, muutamia Välimeren kummaltakin puolelta tulleita sekä monet skandinaavit ovat tulleet tutuiksi, jopa ystäviksi.

Ja sitä paitsi, kun pääsin kodin ulkopuolelle tuulettumaan, vedin aloittelijan tuurilla ensiheitolla kaikki keilat nurin!

Täytän vuosia tänään.

Pidän lahjana sitä, että lasteni hoitaja on energinen, tervejärkinen ja toimelias nuori nainen. Hän ei tähän mennessä ole hätkähtänyt lasten vilkkautta, lennossa muuttuneita suunnitelmia, kesken loppunutta leipäpakettia tai koulun pihalla alkanutta vatsatautia.

Hänen kanssaan lapset leikkivät kotipihalla, kun tulemme töistä. Läksyt on tehty, välipala syöty ja hiukset letitetty. On eletty ja tehty sotkua siinä sivussa, mutta tiskit ovat löytäneet koneeseen ja illalla minulla on aikaa sekä pyykätä että joogata - eikä kukaan ole niin väsynyt, että häntä ainoastaan itkettäisi. Lapset juoksevat ovelle halaamaan, kun tulemme kotiin, ja koira on ratketa riemusta meidät nähdessään.

Pidän lahjana sitä, että tänään reipasotteinen rouva tuli ja kiillotti kotimme. Hänet tavanneet kertoivat riuskan leidin puhuneen tauotta samalla, kun kuurasi kaksin käsin. Sekä teini että minä heitimme aamulla kiireessä päiväpeittoa pyjamiemme ja ruttuisten lakanoidemme peitoksi, mutta nyt nekin sängyt on pedattu kuin hotellissa. Ei, en tunne syyllisyyttä enkä kanna kolonialismin iestä. Minä maksan, siivooja tekee työtä ja hänen lapsensa opiskelevat.

Pidän lahjana mennyttä vuotta. Meillä on uusia kokemuksia, uusia ihmisiä, yhä syvemmin uusi kieli, lopultakin uusi koti, jotain uutta meissä kaikissa itsessämmekin. On kaikki, mitä välttämättä arkipäivässäni tarvitsen. Jo se on paljon.

Vuosi vei paljon ja se toi paljon. En koskaan olisi voinut kuvitella. En osaa kuvitella seuraavaakaan.

And crazy like Sunday evening

Hitaita aamuja, sellaisia kuin tänään, tarvitaan kiireen vastapainoksi. 

Sillä arkiaamuina on kiire. Arki-iltoina on kiire. Viikonloppuisin on kiire. Töissä on kiire, koulussa on kiire, kauppaan ei tahdo ehtiä ollenkaan.

Tänä sunnuntai-iltana teiniintyvä itkee. Kirjaraportti on palautettava ensi viikolla eikä hän ole ollenkaan hyvässä vaiheessa. Yritämme yhdessä hakea ratkaisuja. Ymmärrän lasta - koskapa hän olisi esitelmää tehnytkään? Arkisin iltakuuden jälkeen, opiskeltuaan koko päivän kahdeksasta alkaen?

Tänä sunnuntai-iltana keskimmäinen täyttää itsenäisesti lukulistaansa ja keksii minuuttimäärät. On hän kyllä lukenut joka päivä 5-10 minuuttia tehdessään lukemisen tukiopetuksen tehtävät, mutta taivas yksin tietää milloin ja paljonko iltapäiväkoulussa. 

Kotona ei ole iltaisin enää pakkoluetettu lasta, joka on ollut itkuun saakka väsynyt. Kaksikymmentä minuuttia päivässä englanniksi on ehkä jäänyt välillä haaveeksi eikä suomeksi ole edes yritetty.

Tänä sunnuntai-iltana puoliso tekee töitä. Tuli juttu, joka Pitää Tehdä Nyt. Minun juttuni ovat sentään vain työpaikalla, mutta tällä hetkellä välillä yli- ja viikonlopputunneilla nekin.

Ratkesin itsekin hiljaiseen itkuun, kun luin koulujen Teachers Appreciation Week -sähköposteja. Kouluun viedään tulevalla viikolla kukkia, keksejä, itsetehtyjä kortteja ja lahjakortteja opettajille, jotain joka päivä.

Se tarkoittaa useaa arkista kauppareissua väsyneiden lasten kanssa, pakkoaskartelua, riitaa ja itkua. "This is something fun and doesn't required much!" In my sanonko missä! Vähintäänkin pyykit jäävät iltaisin pesemättä. Miksi, miksi, miksi koulun koko ajan pitää hässätä jotakin ylimääräistä?

En vieläkään ymmärrä, kuinka paikalliset perheet selviävät arjen puristuksessa (paitsi runsaalla rahalla tai järkevällä perhesuunnittelulla). Me laskemme päiviä ja tunteja ensi viikonloppuun. Silloin hyvin huonoksi ratkaisuksi osoittautunut jakso iltapäivähoitokeskusta on koululaisilta päättynyt ja kodin ottaa haltuunsa uusi arkienkelimme. 

Toiveet ovat korkealla: jos sitä sitten ehtisi pestä taas pyykkiä, eikä koulusta tuleva posti saisi ketään itkemään. Ja jospa lasten pian koittava kesäloma olisi arkienkelin ohjaamana pitkä, lämmin ja tylsyyteen saakka kiireetön.

Seitsemän päivän takuukukkia. Lasten opettajien kukituspäiväthän ovat alkavalla viikolla tietysti eri päivinä.

Easy like Sunday morning

Pienin kyseli koko viikon, saisiko syödä aamupalaa ulkona. Lupasin, että viikonloppuna saa. 

Kun pienemmät tytöt lopulta malttoivat irrottautua eilen kirkon pihakirppikseltä hankitusta suuresta Barbie-talosta, he natustivat aamuauringon hennossa lämmössä mansikkansa, suklaahippusmuronsa ja huoltopaketissa tulleet suomalaiset ruisleipänsä.

Keskimmäinen, joka yleensä mieluummin seisoo kuin istuu, kävelee kuin seisoo ja juoksee kuin kävelee, järjesti ruisleivän ja koiran avulla hilpeän piirileikin.

Koira innostui leikkimään pallollaan ja nuorin saippuakuplilla. Vielä kymmeneltä pöljäiltiin yöpukusillamme tuolloin jo lämmenneellä pihalla. Alan tajuta näitä aidattuja yksityisiä takapihoja, joiden yllä on sininen, pilvetön taivas. Linnut laulavat. Vieressä kasvavat palmut ja sitruunoita notkuvat puut.

Oh bliss.