Joulureissu, osa 3

Huoneen palautusta sai siirrettyä muutamalla tunnilla eteenpäin. Vannotin teiniä, ettei ovea saa avata kenellekään. Koiran suojelemana hän jäi hotellihuoneeseen lepäämään siksi aikaa, kun me muut lähdimme tekemään konsulaattiin passireissua.

Teinin voinnin huomioiden ratkaisu oli ainoa mahdollinen, mutta kieltämättä tyhmänrohkea. Edellisenä päivänä olin seurannut Targetissa paikallisen äidin vessareissua. Sen aikana kouluikäiset lapset (poikakin) seisoivat tiukasti eriön edessä niin, että äiti näki kaiken aikaa heidän kenkänsä. Suurkaupunki.

Konsulaatissa asiat olivat hillitysti mullin mallin. Meihin arkiset hankaluudet heijastuivat vain hienoisena viivytyksenä. Passihakemus saatiin järjestelmäongelmista huolimatta - ehkä? - järjestelmään eikä säikähdyksen aiheuttanut asiakirjakaan tuottanut hankaluuksia.

Alkoi olla kotimatkan aika.

Teini alkoi tässä kohden voida aavistuksen paremmin, mutta päätimme silti jättää toimintalistalta  aiemmin suunnitellun rantareittikierroksen ja ajella kotiin suorinta tietä. Pihistin hotellisiivoojan kärryistä muutaman roskapussin mukaan autoon. Kun kirjoitan tätä edelleen kotimatkalla, pimeyden jo laskeuduttua, niille ei vielä ole tullut kysyntää.

Lumihuippuiset vuoret näkyivät tällä kerralla päivänvalossa viime retkellä tutuksi tulleen Gormanin kohdalla. Nyt lapset pelasivat tableteilla eivätkä paljoa yltyneet lumesta hihkumaan. Hetken päästä saimme kuitenkin kokea ihan oikean talvimyrskyn. Seuraavien mailien aikana tie matkasi tiukasti ylös ja alas keskellä vuoristoa. Navakka tuuli toi mukanaan ensin vettä ja riittävän korkealle ehdittyämme - räntää. Vaakatasossa.

Kalifornialaisten kanssa ajo talviolosuhteissa on vähintäänkin jännittävää. Kenelläkään ei ole talvirenkaita. Juuri kenelläkään ei ole kokemusta talviajosta. Ja sitten oli tietysti vielä se vuoristotie ja niillä ryömivät rekat.

Huokaisimme helpotuksesta, kun laskeuduimme seuraavaan laaksoon ja myräkkä loppui kuin seinään. Auto päätti ilmaista helpotuksensa hermoromahduksena ja arpoi siinä samassa vikailmoitusvalikosta päivän viestiksi jotain sellaista, joka päättyi sanoihin RIGHT NOW.

Tuntia myöhemmin piilottelin koiraa Tommyn burgeripaikan perimmäisen pöydän alla ja teini lepuutti kalpeaa päätään samaisen pöydän yllä. Ulkona puhalsi erittäin talvinen tuuli ja puolen mailin kävelymatkan päässä Bakersfieldin taaemman varikon sikhimies tutki auton sisuksia. Pienet tytöt pistelivät hodareita hyvällä halulla ja nauttivat uudelleentäytettyjä limsamukillisiaan.

Automiehet arvelivat, että auton edellisessä huollossa oli ehkä vain jäänyt jokin nollausnappi painamatta, mutta silittelivät ja hyvittelivät sen siitä huolimatta priimakuntoon. Ajoimme pitkin lähes päällystämättömiä teitä halki maaseudun, usean cows-witschiksi nimeämme paikan ohitse takaisin moottoritielle kohti oikeaa suuntaa. Moottoritien saavutettuamme auto hälytti uudelleen jotakin Suuri Hätä -tyyppistä.

Jumalan hyväntahtoisesta huumorintajusta kertoo jotakin se, että puolison buutatessa autoa hän sai puhelun autokauppiaalta, jonka kanssa oli muutamaa viikkoa aiemmin ollut puheissa. Mehän odotamme kevättalveksi kylään mummia ja olemme syrjäsilmällä seuranneet astetta isompien autojen tarjouksia. Tähän hätään, moottoritien laidalle, ei kauppoja kuitenkaan tehty.

Teini nukkuu ja virkoaa takapenkillä. Pimeys laskeutui ja pienet siirtyivät leikeistä ja piirtelystä jälleen tablettien viihdytettäviksi. Maisemia ei ole katseltavaksi. Nyt vain mennään taas, maili kerrallaan. Toivottavasti päästään turvallisesti kotiin.

Lunta!

Räntää!

Ssshhhh!

Joulureissu, osa 2

Toisen yön jälkeen oli aika suunnata etelämmäs Los Angelesin sisäpuolelle. Olimme varanneet seuraavalle päivälle ajan konsulaattiin yhden lapsen passinuusintaa varten. Los Angelesin maailmankuulun liikenteen vuoksi emme tohtineet jäädä yöksi kymmenien mailien päähän määränpäästä.

Tällä kerralla jätimme vohvelit ja siirapit suosiolla nauttimatta ja luotsasimme koko pesueen aamupalalle smoothie-puotiin. Aamiaissmoothien oheen myytiin tietysti sipsejä tai naksuja, joten aivan täysin terveellistä siitä ei silti tullut.

Päädyimme ehkä aavistuksen ikääntyneeseen, mutta hyvin pidettyyn ja siistiin hotelliin noin mailin päähän läntisen (?) alueen olennaisista nähtävyyksistä. Olimme liikenteessä niin hyvissä ajoin, ettei huoneemme vielä ollut käytettävissä. Parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelylle koirinemme kaikkinemme.

En yleensä ottaen viihdy kaupungeissa kovinkaan hyvin. Kun tarjolla on turistialuetta ja väentungosta, mukana kolme vilkasta nuorta neitoa ja yksi hyvin sätky eläin, en odottanut tähtikadulla kävelystä nautittavaa. Los Angeles yllätti.

Väentungoksessa koira oli lopulta nostettava syliin ja joku kyllä koetti käydä käsilaukullanikin (saalista saamatta), mutta silti kokemus oli rento ja miellyttävä. Olin etukäteen varoitellut teiniä siitä, ettemme varmaankaan jaksaisi etsiä hänen kaipaamaansa potter-tähteä yli kahden ja puolen tuhannen samanlaisen joukosta. Puoliso kuitenkin googletti ja totesi, että potter oli päässyt kovaan seuraan ja vieläpä aivan Starbucksin tietämille. Sinnehän me nyt sitten olimme sattumalta suunnistamassa muutoinkin, joten neito näki tähtensä tähden.

Sitten istuimme satojen muiden turistien kanssa juuri sillä olennaisella aukiolla imeskelemässä kaikessa rauhassa lattejamme ja frappejamme, kun sen huoneen kanssa ei siis vieläkään ollut mikään kiire.

Hotellille kävelimme kierrellen ja kaarrellen. Los Angeles näytti tarjoavan jotakin kaunista, kekseliästä tai eksoottista jokaisessa kadunkulmassa: koukeroisia takorautakoristeita ikkunoiden edessä, kirkkaansinisiksi maalattuja ovia limenvihreässä pienkerrostalossa, ainoastaan jäsenille varattuja pieniä lukittuja puistoja kadunkulmissa.

Sijoitimme koiran hotellille ja lähdimme pienen lepohetken jälkeen etsiskelemään kaikelle väelle nurisematta kelpaavaa turistiruokaa. Odotellessamme pitsapaikan pöytää samalla aukiolla kuin aiemminkin huomasimme, että komean joulukuusen ja hanukkakynttelikön kierrettyään saattoi nähdä sen kuulun Hollywood-kyltin. Napsimme asiaankuuluvasti kuvia.

Tytöt olisivat mielellään jääneet hotellille katselemaan Disney-kanavalta vanhaa lastenelokuvaa. Houkuttelimme heidät kuitenkin vielä yhdelle rastille. Hollywood-kylttiä lähellä olevalla kukkulalla sijaitseva observatorio antoi puolisolle oivan mahdollisuuden täyttää vuosia sitten annettu lupaus. Teinille oli kauan sitten luvattu tähtiä ja torni, nyt hän sai ne korkojen kera.

Observatorion suuri putki oli harmillisesti rikkoutunut juuri edellisenä päivänä. Paikka tarjosi silti paljon muuta nähtävää - alla levittäytyvän kaupungin valot toimivat oivana viihdykkeenä myös koiralle ja minulle, jotka jäimme ulos viileään iltaan toisia odottelemaan. Olin kiitollinen uudesta kevyttoppatakistani ja niin oli koirakin, kun sen tovin päästä päätin takin alle kääriä.

Kun hotellihuoneeseen palatessamme etsiskelin lompakosta sinne mahdollisesti sijoitettua huoneenavainta, tajusin yhtäkkiä, että olimme unohtaneet jotakin passinhankintaan mahdollisesti vaadittavaa - kotiin saakka.

Pienet nukahtivat iltasuihkun jälkeen sänkyihinsä montakaan sanaa sanomatta. Seuraavan kerran heräsimme kahden aikoihin, kun teini kiljaisi nimeni ja syöksyi kylpyhuoneeseen.

Joulureissu, osa 1

Lähdimme matkaan joulupäivänä. Tontut olivat sittenkin tuoneet lahjat jo jouluaattona, sillä välin kun me kävimme joulukirkossa. Lapset pakkasivat uusia juttujaan mukaan. Koirakin lähti mukaan, kun sen hoito ei muutoin järkevästi järjestynyt.

Menomatkalla korkealla näimme lumihuippuisia vuoria. Lapset hihkuivat innostuneina ja ehdottivat, että lumeen pitäisi päästä leikkimään. Pienin arveli, ettei tämän lähempänä lunta olisi koskaan ollutkaan.

Olimme valinneet hyvän reitin. Seuraavana aamuna motellin aamiaisella opimme, että rantareitillä oli raivonnut maastopalo.

Lemmikkejä majoittavien yösijojen löytäminen on Kaliforniassa verrattain helppoa. Karvakaverin mukanaolo rajoittaa tosin tarjontaa jonkin verran eivätkä eläinystävälliset palveluntarjoajat pääsääntöisesti ole runsailla tähdillä siroteltuja. Saattaapa motellilla olla pikkumönkiäisiä huoneissa jo valmiiksi omasta takaa.

Tällä kerralla emme onneksi törmänneet minkään lajin mönkiäisiin, mutta oli majapaikka vähän sellainen, että turhan tarkasti ei mihinkään passannut katsoa. Yksi osoitus - joskin hyvin, hyvin yleinen - tästä oli yön hintaan kuuluva aamiainen. Jos sattuu olemaan ruokavalioltaan rajoitteinen, ei pidä olettaa syövänsä näitä aterioita. Valkoista vehnäjauhoa ja sokeria kaksin käsin kiskoneet pirpanat olivat sopivassa vireessä huvipuistoon vietäviksi.

Vuosi sitten hankittujen kausilippujen viimeiset päivät olivat meneillään. Huvipuistossa oli jonkin verran viileää ja se, yhdessä tapaninpäivään lähes virallisesti kuuluvan lahjojenpalautuksen kanssa, lyhensi laitejonoja merkittävästi. Nelisen tuntia lapset jaksoivat juoksennella laitteesta toiseen. Lounaan jälkeen vanhimmalta kuitenkin loppui peli-into. 

Puoliso heitti väsähtäneet hotellille levähtämään ja pitämään koiralle seuraa. Pienin tahtoi vielä päästä takaisin huvipuistoon vuoristorataa ja illan valoshow'ta varten.

Teinin kiukkuisuutta ja vatsakipua olisi voinut pitää oireena tulevasta, mutta me emme tässä kohden oivaltaneet lukea ennusmerkkejä oikein.

Matkalla.

Huvipuistossa.

Joulutunnelmissa.

Synttäriaamu

Sunnuntai-aamu, jona ei ole minnekään kiire.

Kaksi tyttöä leikkii keittiön lattialla. He ovat vielä pehmeissä, lämpimissä yöpuvuissaan, vaikka kello on jo liki kymmenen. 

Toisen hiukset ovat ruskeat, toisen silmiinpistävän vaaleat. Ensisilmäyksellä heitä ei ehkä tietäisi siskoksiksi. Kun leikin dynamiikkaa seuraa hetken, sosiaalinen sisaruus käy kyllä ilmeiseksi.

Tytöt odottavat vanhemman työn valmistumista. Se käy tuskastuttavan hitaasti. Aikuinen rakentaa lentokonetta niille ötököille, joilla lapset jo leikkivät. "This takes forever", huokaa nuorempi. Se vaaleahiuksinen.

On vain muutama päivä jouluun, mutta näillä lapsilla on uusi leikkikalu jo tänään. Sen syynä on syntymäpäivä.

Kuusi vuotta sitten koko perheen joulu oli erityinen. Talossa oli vastasyntynyt. Sukulaiset ja ystävät toivat mukanaan jouluaterian. Äiti hoivasi pientä ja ajatteli ensimmäistä joulua.

Se tummahiuksinen tyttö ei tuolloin ollut kovinkaan mielissään pikkusiskostaan. Pian oli kuitenkin selvää, että juuri hän sai tuona jouluna erityisen suuren lahjan. 

Nuorempi ei tainnut vielä edes kävellä kovin vakaasti, kun kaksikko eräänä aamuna hiipi hipihiljaa yhteiselle ryöstöretkelle keittiön sipsikaapille. Sen, mikä yhden taidoista puuttui, toinen korvasi.

He jakoivat kahden lapsen rattaat sekä - sittemmin ja yhä - yhteisen huoneen. Takapihan kurajärvessä he lotrasivat samanlaisissa keltaisissa kurahaalareissa ja raitapipoissa. Päiväkodissa isompi pujahti usein mukaan pienempien ryhmään, kun ei tahtonut aloittaa aamua ilman siskoaan.

Iltaisin he käpertyvät yhteisen sohvapeiton alle katselemaan samaa televisio-ohjelmaa. Ja kun yhtä yöllä pimeässä pelottaa, hän herättää siskon ensimmäiseksi turvakseen ennen matkaa aikuisten luokse.

Kaksi aivan erilaista. Kaksi hyvin läheistä.

Kaksikko alkoi pian saada lempinimiä. Paita ja peppu. Aivot ja kädet. Tiuhti ja Viuhti.

Synttäriaamuna leikin rytmi rikkoutuu. "Toi otti sen rusetin, eikä anna sitä takaisin, vaikka tää on MUN UUSI!" Sisko - niin rakas. Niin raivostuttava.

Daddy saa lentokoneen valmiiksi ja varoittaa jo edeltä käsin: sen kattoluukkua ei ole suunniteltu viimeiseen asti, nuo saranat eivät kestä kauan. Koristetarrat irtoavat aikanaan. Pikkurusetit katoavat.

Harvoin saa lahjan, joka kestää koko eliniän.

So this is Christmas

On mahdollista, että tämänhetkinen elävin kosketukseni kotimaahan - Facebookin uutisvirta - antaa asioiden laidasta tarkoituksellisen yksipuoleisen ja siloitellun kuvan.

Kun joulu on vain muutaman päivän päässä, julkaisut vakuuttavat kuin yhdestä suusta, että koko pieni pohjoinen maa siivoaa, leipoo ja askartelee itsetehtyjä lahjoja yhdessä tonttuhattuisten pienten punaposkien kanssa. Lapset kirmaavat lumessa (sitä taisi ainakin hetkeksi sataa koko maahan) ja aikuiset rynnivät kaupoissa. Ihmisillä tuntuu olevan valmisteluihin järjettömästi aikaa. Äitejä hiukan väsyttää, mutta toisaalta palkinto siintää jo: puhtoinen koti, ylimaallinen rauha ja valmiiksi tullut maailma.

Perisuomalainen joulu tulee moniin koteihin maailmallakin. "Missäpä lapset niitä perinteitä oppisivat, elleivät kotona", sanoi eräs tuttu - ja oli pysähdyttävän oikeassa. Myös yhteisöt auttavat pitämään kiinni tutusta; meidänkin kulmillamme järjestetään Kauneimmat joululaulut -tilaisuus.

Puoliso ilmoitti päättäväisesti, että sinnehän me emme mene. Hän sanoo, ettei kaipaa jouluunsa yhtään masentavaa kappaletta, jossa elämä on synkkää ja ikävää.

Ja minä puolestani lintsasin jouluhommista Suomessakin. Luin innokkaasti marttojen kepeitä evästyksiä kaapinsiivoukseen (puunaa vain, jos tosiaan aiot viettää aattosi siellä) ja kaupan laatikoiden tuunaamiseen.

Ymmärrätte joulurappiomme syvyyden, kun kerron tämän: eräänäkin aatonaattona, parhaaseen perheenäitien hermoromahdusaikaan, liotimme lapsia lähestulkoon tyhjässä kylpylässä ja jätimme taatelikakut leipomatta.

Ei liene siten yllätys, etten nytkään ole niitä naisia, jotka itse keittelisivät luumuhillot, rypyttelisivät karjalanpiirakat ja raastaisivat lantut. Ihailen kyllä mykkänä jokaista niin tekevää. Saarioinenhan ei ole täällä vaihtoehto.

Kun joulukriisi näin alkoi näyttää väistämättömältä, päädyin kutsumaan perheen ruokakokoukseen. Alustin ilmoittamalla, etten valvo yhtään yötä laittaen kystä kyllä. Pienemmät lapset eivät ehkä edes muistaneet, mitä joulupöydässä on oltava (kun eivät viimekään vuonna tainneet juuri mitään kelpuuttaa edes maistaakseen). Oletan, että he siis toivoivat, mitä oikeasti tahtovat.

Kokouspöytäkirjan päätöslauselman mukaan meillä syödään tänä jouluna pitsaa, lihapullia ja omena-puolukkapiirakkaa. Viimeisin voisi olla vähän haastava rasti, mutta onneksi Ikea puolukkahilloineen taas pelastaa.

Emme ole vielä aivan varmoja siitäkään, vietämmekö joulua paikalliseen vai perinteiseen tahtiin. Minä ja vanhin tytär äänestämme amerikkalaista mallia jo siksikin, että oma lomani alkaa vasta aatosta. Tai tytär todennäköisesti siksi, että haluaa olla niin kuin kaverinsa. Lahjat joka tapauksessa tulevat, joko aattoiltana tai joulupäivänä. Ehkä vähän molempina.

Odotan lasten paketti-iloa. Kirkon käsikellokuoron taianomaista esitystä. Illallisen mittaista säihkettä. Ei tästä tule suomalaista perinnejoulua, ei - emmekä me siitä amerikkalaistakaan osaa tehdä. Mutta meidän tämänvuotinen joulujuhlamme Kaliforniassa, sen muistot ja lapsuusjoulun taika syntyvät näinkin. Aivan omin reseptein, kuten se omena-puolukkahillopiirakkakin.

Liurutukka japanilaisessa salongissa

Pohjoiseurooppalaisen hiuksiston huoltaminen kaukana kotoa on juttu sinänsä. Paikallisten skandinaavien kesken kiertää huhuja, suosituksia ja kauhistuksia. Yhdessä paikassa liruhiusten ominaisuudet tunnetaan - toisessa tosiaan ei.

Lasten hiukset - pitkien hiusten tasoitukset - voi juuri ja juuri hoitaa kulmakampaajalla. Niissä enemmistö sekä osaajista että asiakkaista taitaa meidän kulmillamme kantaa kampauksessaan aasialaista tai intialaista perimää. 

Muutaman pätkäisyn seuranneena olen siinä käsityksessä, että raskaamman ja paksumman hiuksen voi yksinkertaisesti napsauttaa poikki ja se asettuu silti nätisti. Minun tyttärieni taipuisat ja keveät hiukset vaatisivat kastelua, kampaamista ja mitä vielä - eivätkä ne näiden tasoitusten jälkeen ole suoraan sanoen kovinkaan tasaiset. Kuivat latvat on kuitenkin saatu pois eikä lompakko ole keventynyt monellakaan dollarilla.

Varsinaista kampausleikkausta varten on kuitenkin etsiydyttävä salonkiin, jonka asiakaskunnasta löytyy kirjavuutta ja hinnastosta toinen potenssi.

Kun löysin nykyisen kampaamoni vuoden alussa, oma kampaajani siellä oli kanta-amerikkalainen. Hänellä oli tatuointi ja osittain violetti asennetukka. Ihastuin heti perhehuoneeseen, hiustenpesupaikan pehmeisiin leposänkyihin ja rentoon ilmapiiriin. 

Vuodessa kampaamo on muuttunut paljon. Tätä nykyä salongissa luetaan japaninkielisiä naistenlehtiä eikä uuden stylistini englanti ole aivan rikkeetöntä. Luottokortti ojennetaan takaisin kahdella kädellä ja stylisti hallitsee kolmen eri syvyyden kumarrukset. Mutta ilmapiiri on edelleen kohtuullisen rento eikä hankalia hiuksiani hätkähdetä vieläkään.

Stylisti on mies, mutta keskustelee kanssani sujuvasti japanilaisen ja suomalaisen kulttuurin ominaispiirteistä, juhlapyhien perinneruoista ja lapsista. Mainitsin aikuisten osallistuvan pienimmän kanssa pianotunnille ja hän totesi, että amerikkalaistuneilla lapsilla on moiseen aikaa, kun heillä ei lauantaisin ole lisäkoulua.

Tänään sain seurata salongissa myös harjoittelijan työskentelyä, kun stylistini kesken pääni pesun kiisi aloittamaan tuplabuukatun asiakkaan kampausta. Harjoittelija sai näköjään pestä ja valvottuna värjätä, mutta saksiin hän ei koskenut. Kun tuli viimeistelynipsausten vuoro, harjoittelija ja stylisti vaihtoivat uudelleen paikkaa.

En tiedä, kummalle tipit menevät. En ole aivan varma siitäkään, kuuluuko tippiä antaa tai kuinka paljon. Päätin, että annan ja mieluummin reippaasti kuin kitsaasti. Kun istuu kampaamon tuolissa ilman silmälasejaan ei tee mieli pohtia, tuliko viime kerran päätteeksi pahastuttaneeksi sen henkilön mielen, jolla nyt on kädessään sakset.

Edellisellä käynnillä itse asiassa unohdin lisätä tipin loppusummaan. Vein sen kampaamoon seuraavana päivänä kiitoskortin kanssa. Kortissa kiittelin upeaa kampausta ja moitin eurooppalaista törppöyttäni. Vain siten uskalsin mennä tänään samaan paikkaan uudelleen - muutoin edessä olisi ollut uuden salongin metsästys.

Ilmeisesti tämä kannatti: aivan kelpo kampauksen sain nytkin. :)