Vappua ja edestakaisin

Talon piti tuoksua vastapaistetulta munkilta. Vasta pellille laittaessani huomasin, ettei näitä kaupan valmiita tarvitse paistaa. Eikä niissä ole sokeriakaan. Mitähän munkkeja ne siis olevinaan ovat?

Vappu talossa, jonka huoneissa kaikuu, tuntuu jonkin verran riisutulta. Teiniintyvä on ahkerasti pessyt mattoja varastoitaviksi ja pois annettaviksi (ja saanut peliaikaa vastineeksi). Muutamat huoneet ovat jo kokonaan tyhjiä, mitä nyt lapset sitkeästi kantavat vähiä jäljellä olevia lelujaan kaikkialle. Jokunen hankala tavara lähti tänään, kun ihana blogiystävä haki ilolla niitä pois - kiitos sinulle!

Vapunpäiväksi olemme onneksi saaneet kutsun sukulaisiin ja lähdemme mielihyvin pakoon ankeaa taloa (ja siellä lymyäviä töitä). Mihinkään rentouden tilaan ei kuitenkaan tarvitse laskeutua; perjantaina meillä ei olekaan lomaa. Monilla tuntuu olevan - kouluuntuva on yksi harvoista, joille on pk:n eteisen listaan rastittu hoitotarve. Teiniintyvä sanoo olevansa jo tottunut pitkiin yksinäisiin iltapäiviin ja pienemmät tietävät olevansa hoitopaikan viimeisiä, kun mamilla on pitkä päivä. Olen iloinen siitä, ettei tämäkään tilanne ole pysyvä.

Oli meillä kuitenkin ylimääräinen vapaa jo viikolla, kun yksi lapsi sairasti. Sain lisäpäivän konttiin lähtevien tavaroiden luettelointiin, voi vitsit miten ärsyttävää se on.

Pakkaaminen lomalle on yksi asia, pakkaaminen vuodeksi tai pariksi on aivan toista. Kolmas näkökulma on pakkaaminen sillä ajatuksella, että kohteeseen saattaa vaikka jäädä. Puoliso notkui Skypessä luettelointiseurana ja huomasi, että kasaa on pakattu monella ajatuksella. Yksivuotiaana kipsiin valettu lapsen pikkujalan jälki on ilman muuta varastotavaraa joksikin aikaa lähtevälle. Toisaalta epämääräisen ajan kohteessa asuvalle se on oleellinen osa lapsen juuria ja historiaa. Mukaan otettavien tavaroiden luettelomme on lopulta vähintäänkin mielenkiintoinen.

Valmisteluiden edetessä olen puhunut puolisolle oravista. Nyt tehdään isosti ja väistämättä joillekin oraville käy silloin hassusti. Materian seassa piilee paljon oravia. Tämä on nyt vain hyväksyttävä. (Epäilemättä jonkin aikaa toiseen päähän asetuttuamme voihkimme tavaroita, jotka tässä vaiheessa päätyivät väärään pinoon.)

Näiden muutosten keskellä oravateoria pätee myös rahaan. Juuri tuhlasin lähemmä puoli tuhatta euroa yhteen ikävään sähköpostiin. Kyseessä on tietysti viisumiasiointi, joka ei ole yksinkertaista - ei sitten ollenkaan. Jonain päivänä kirjoitan tästä. Kaiken keskeneräisyyden vuoksi tyydyn nyt vain toteamaan, että on selvää, ettei lähtö onnistu kerralla.

Maahanmuuttoviranomaisten näkökulmasta lähtö (toivomallamme aikataululla) vaatii myös paluun ja jotta elämä olisi mielenkiintoista, paluun kesto riippuu täysin viisumipäätöksen valmistumisesta. Sen ajankohtaa ei toistaiseksi voi nähdä. Missä kouluuntuva lopulta syksyllä menee kouluun tai missä nyt Suomessa elävä osa perheestä silloin asuu, on toistaiseksi arvoitus eikä tässä vaiheessa meidän käsissämme lainkaan.

Pesänrakennusta ja ruokaseikkailua lämpimässä

Launtaina tuli kaksi viikkoa täyteen uudessa asunnossa ja olen alkanut kotiutumaan uuteen ympäristöön. Elämänmuutoksen totaalisuus alkaa vähitellen iskemään. Suurista muutoksista puhuttaessa avioeroa verrataan usein totaalisuudessaan kuolemaan, mutta mihin kohtaan asteikkoa muutto uuteen maahan ilman muuta perhettä kuuluu...

Maahan tullessa oli onni viettää ensimmäinen kuukausi uusien tuttavien luona eikä tarvinnut huolehtia perusasioista. Jääkaapissa oli ruokaa ja liinavaatekaapissa puhtaita pyyhkeitä. Vaikka osallistuin ruokakuluihin ja jälkien siivoamiseen, useimpina päivinä muut ihmiset huolehtivat ruuanvalmistuksesta. Ympärillä oli myös aluksi vieraita, mutta nopeasti tuttuja ihmisiä, joiden kanssa jakaa arkea. Muutto uuteen asuntoon olikin isompi asia kuin olin aluksi ajatellut. Huolimatta siitä, että viisaampi puoliskoni oli asiasta etukäteen varoittanut. Yksin olemisen lisäksi myös perusasiat kuten ruuanvalmistus jäivät yksin minun vastuulleni.

Uusien tuttujen arveluista huolimatta en kuitenkaan turvautunut helppoon ratkaisuun ja vaihtanut ruokavaliotani kasvispainotteisesta hampurilaispainotteiseksi. Asiaa helpotti Costcosta ostetut puolivalmiit kasvisruuat, joiden avulla pärjäsin hyvin ensimmäisen viikon alun. Viikon loppupuolella oli kuitenkin aika tehdä ruokaa ihan raaka-aineista. 

Päätin aloittaa ruuanvalmistuksen helposti ja tehdä tuttavaperheen luona tutuksi tulleita paahdettuja juureksia ja kyytipojaksi keitettyjä papuja. Yksinkertainen ruoka muuttuikin pienimuotoiseksi seikkailuksi, jonka aikana opin kaksi tärkeää asiaa: 

1. Ruuanvalmistukseen tarvittavia välineitä ei enää löydykään automaattisesti kaapista tai laatikosta.
2. Ruuanvalmistus yhdelle henkilölle vaatii lähes saman verran aikaa ja vaivaa kuin koko perheelle.

Olin kaukaa viisaana ostanut etukäteen kaiken tarvitsemani paistinpannusta terävään veitseen. Otettuani juurekset valmiiksi pöydällä huomasin kuorintaveitsen jääneen kauppaan (opetus nro 1). Tämä siitä huolimatta, että kuorintaveitsen olisi hyvin voinut ostaa lähes kaikista kaupoista, joissa olin edellisellä viikolla vieraillut. Ensimmäinen ateria muuttuikin sitten lennossa juures-kasviskeitoksi ja yhden keittoon tarvtisemani juureksen kuorin terävällä veitsellä.

Kasviskeitto ennen ja jälkeen soseutuksen sekä valmis lopputulos avokaadon ja kananmunan kera.

Seuraavana päivänä kävin kotimatkalla ostamassa kuorintaveitsen ennen uutta yritystä. Kotiin saavuttuani tarkistin, että kaikki tarvittavat välineet oli saatavilla ennen aloitusta.  Huomasin pian, ettei tässä maassa uunien mukana tule ainuttakaan uunipeltiä (edelleen opetus nro 1). Pikainen käynti viereisessä Safewayssa korjasi ongelman ja toivoin, etteivät juurekset pahastu pellin päälle kirjoitetusta ”Cookie Sheet” –tekstistä.

Palattuani kaupasta jatkoin ruuan valmistuksen aloittamista. Onneksi lisäkkeeksi suunnittelemani pavut olivat tuoreita, joten niitä ei tarvinnut liottaa. Niitä täytyi kuitenkin keittää noin 1,5 tuntia miedolla lämmöllä niukassa vedessä. Aika ei juurikaan ole riippuvainen keitettävien papujen määrästä (opetus nro 2). Tehtävää olisi helpottanut hiukan pienempi kattia, mutta sellaista ei tietenkään ollut saatavilla (opetus nro 1, kolmas kerta…).

Papujen kiehuessa kuorin ja pilkoin kasvikset ja laitoin ne kulhoon paahtamista odottamaan. Tähänkin kului yllättävän paljon aikaa vaikka tein ruokaa vain yhdelle henkilölle (edelleen opetus nro 2). Jätin pavut kiehumaan ja menin siksi aikaa katsomaan hiukan telkkaria. Jouduin lisäämään vettä ainoastaan kolme kertaa eivätkä pavut juurikaan ehtineet paahtua veden kiehuessa yllättäen pois.

Papujen ollessa loppusuoralla laitoin juurekset paahtumaan uuniin. Juuresten valmistumiseen meni yllättävän kauan eikä tässäkään tapauksessa aika tuntunut olevan riippuvainen juuresten määrästä. Kaiken kaikkiaan ruuan valmistukseen meni aikaa 2,5 tuntia, mikä on aika pitkä aika yhden henkilön ruuan valmistukseen (opetus nro 2, kolmas kerta…). Ensi kerralla taidan tehdä useamman päivän ruuan yhdellä kertaa.

Uusia asioita, uusia kokemuksia, mutta myös paljon tuttua arkea hiukan erilaisessa paketissa. Muutaman viikon odotuksen jälkeen tämä itse aiheutettu kriisi onkin jo takanapäin ja pääsemme opiskelemaan uutta arkea koko perheen voimin. Sitä odotellessa muutamia tunnelmakuvia uudesta asuinympäristöstä.

Läheinen koulu.

Läheinen puisto.

Läheinen puisto toisesta kuvakulmasta.

Etäsopeutumista

Kuumeviikonlopun jälkeisenä maanantaina olin vielä kotona lepäilemässä. Pikkuinen jäi kanssani kotiin koko päiväksi, kouluuntuva kävi neljä tuntia eskariopetuksessa. Ja sitten mulla oli se hammaslääkäri, jota en nähnyt mitään syytä peruuttaa (siis näin reipas minusta on tullut!). Pakkasin mukaan iPadin ja pikkutytöt pakkasivat oma-aloitteisesti virpomiskoreihinsa piirrustusvälineitä. Pidin pitkän valmistauttamispuheen ja lupasin jälkeenpäin jätskit sellaisille lapsille, jotka eivät järjestä järkyttävää riitaa tai verhoistariippumisen tasoista riehumista siihen hetkeen, jona mamma makaa tuolissa hammaslääkärin sormet suussaan.

Se meni hirveän hyvin. Hammaslääkäri kehui lapsia kovasti ja lapset antoivat hammaslääkärille piirrustuksia. Kun hammaslääkäri olisi halunnut sopia kontrolliaikaa syksylle, kouluuntuva vuolaasti informoi, että me olemme silloin länsirannikolla ja matka taitaa olla aika pitkä. Ystävällinen hammaslääkäri kyseli lapsilta, mitä mieltä he ovat uudesta kodista ja joko olemme käyneet siihen tutustumassa.

Kouluuntuva käsitti kysymyksen onneksi omalla tavallaan ja ilmoitti nähneensä kodin jo kahteen kertaan. Hammaslääkäri hymyili tyytyväisenä ja toivotti meille paljon onnea uuteen elämään.

Kouluuntuva on nähnyt uudesta kodista kahdesti kuvia tietokoneelta.

Koko mantereellahan meistä on käynyt vain mies.

Ja ehkä juuri siksi minä olen koko ajan halunnut sanoa, että me lähdemme vuodeksi, ehkä kahdeksi, tai että eihän sitä koskaan tiedä. Yhdet hyvät ystävät vastikään yskivät teekuppeihinsa jotain hevonkakasta ja yleisesti aika moni arvelee, ettemme me oikeasti palaa. Mutta en minä tiedä.

Olikin kiva pari päivää sitten jutella erään taiteilijasielun kanssa, joka kävi perheineen ratsaamassa meiltä kaikkea sellaista tavaraa, jonka saattoi akkuporakoneella irrottaa. Hän totesi, että vapaus on ilo ja että on mahtava tilanne, kun voi hypätä tietämättä, mihin laskeutuu ja milloin. Se ei ole ollenkaan ollut minun elämänasenteeni, mutta oli tosi rauhoittavaa kuunnella toisen rohkeutta. Hän on siitä kiinnostava ihminen, että on kokenut ehkä aika lailla omien valintojensa seurauksena monenlaista, elänyt pitkään tiukoissa paikoissa ja epävarmuudessa, mutta elämän taistelut eivät näytä häntä ollenkaan kuluttaneen. Ihminen on silti energinen, elämänvoimainen, iloinen ja tarmokas. "Hyvä tyyppi", luonnehti teiniintyvä ja teiniintyväthän tunnetusti aika harvoin arvioivat suunnilleen äitiensä ikäisiä ihmisiä näin.

Mutta mitä tulevaisuuteen tulee, luultavasti jossain vaiheessa tapahtuu jotain, minkä seurauksena palaamme. Arvauksiani ovat esim. seuraavat: lapset eivät sopeudu. Miehen työtilanteessa tapahtuu odottamaton muutos. Pelästymme maanjäristystä. Ynnä muita vähäisiä ja keskitasoisia katastrofeja.

Sopeutumista pyrimme jo täältä etäältä edistämään sikäli kuin se on mahdollista. Kaiken tämän härdellin keskellä se tarkoittaa aika kevyttä otetta. Oikeasti haluaisin saada käsiini jonkin aika kattavan ja tuoreen, nykytilanteeseen keskittyvän kulttuuriantropologisen teoksen USAsta, jota istuisin viikkokaupalla lukemassa Suomen-kodin terassilla viltin alla teekuppi kädessä. Suunnitelmassa on epärealistisia elementtejä, mm. se, ettei sellaista kirjaa joko ole tai en ole sitä jaksanut etsiä.

Onneksi olen löytänyt kuitenkin muutamia tosi kiinnostavia blogeja, joita tulevan kodin lähialueilla asuvat / asuneet suomalaiset ovat ystävällisesti pitäneet. Arkiset havainnot ympäröivästä todellisuudestahan ovat melkein sama asia kuin kulttuuriantropologia.

Blogien lisäksi olen innostunut kevyistä dokumenteista, joita YLE on huomaavaisesti esittänyt juuri tähän kohtaan. Puolison mukaan toinen niistä dokumenttisarjoista tosin pyörii kolmatta kertaa uusintana ja hän on muka lukuisia kertoja kehottanut sitä katselemaan. Tuskin tuo on mahdollista.

Lasten valmistautumisessa on mukana vahva tunne. Kouluuntuva on silloin tällöin tehnyt "Opimme englantia" -puuhakirjan tehtäviä (usein häntä ärsyttää). Teiniintyvä on katsellut Voice of USAta (hän ihailee Shakiraa palavasti). Pienin on kuunnellut Youtubesta englanninkielisiä lastenlaulujen soittolistoja (Hickory-Dickoryä vain toisesta huoneesta, koska pelkää kellon päälle kiipeävää norsua kovasti). Kaikki lapset ovat katselleet "Olipa kerran Amerikka" -dvd:tä ja Dropboxista puolison ottamia kuvia.


Eli siis varsin kylmiltäänhän tässä hypätään. Taiteilijasielu totesi, ettei varmuus eikä turva elämässä tule pysyvyydestä, seinistä tai säännöllisistä palkkakuiteista. Oli aika, jolloin olisin pistänyt kiihkeästi vastaan. Enää en. Ilman mitään isompaa mullistustakaan ihmisen jokainen aamu on kylmiltään hyppäämistä.

Vieläkin ikävyysalueesta

Ihana fysioterapeuttini (jonka toivoisin voivani pakata mukaan) huomautti, että ryhtini on tänä keväänä parantunut. Hän sanoi, että aiemmin kuljin hiukan kumarassa, minkä saattoi jo tulkita reuman tepposiksi. Nyt hartiat ovat kuitenkin palanneet taakse ja koko naiseen tullut senttejä lisää (jokaista tervehditään ilolla).

Nauroimme, että työssäni lasten ja nuorten parissa tällaisen puolentoistametrin mitan onkin venytettävä kaulaansa, jotta erottuisi aikuiseksi. Aina en erotu. Kollegat pyytelevät erehdyksiään vuolaasti anteeksi.

Mutta on siinä muutakin.

Puoliso on vastuuta kantava, huolehtiva ja suojeleva mies. Hän hyppelee itse mielellään mukavuusalueensa reunoilla edestakaisin, mutta pitää lämpimästi huolta siitä, ettei minun tarvitse.

Puolison energisyyteen nojaten olemme tehneet yhdessä paljon sellaista, mihin järkevät ihmiset eivät ryhtyisi. Yksi ystävä sanoi kerran, ettei lähtisi meidän (silloin keskivertoa suuremman) lapsilauman kanssa edes lähikauppaan. Me kuitenkin olemme rahdanneet parhaimmillaan kuusi muksua lomamatkoille maailmalle ja kaikesta on jäänyt hyvät muistot, koska puoliso on epäilemättä kantanut enemmän kuin oman reppunsa.

Kun reumasairauteni puhkesivat voimalla esiin puolitoista vuotta sitten (vuosikymmeniä jatkuneen kevyen oireilun jälkeen), puolison suojelunhalu vain voimistui. Kun olin kipeä, sain olla. Yllättäen näyttää kuitenkin siltä, että kun puoliso ei ole ollut pehmentämässä minun ja todellisuuden kulmikkaita välejä, jokin kynnys on ylittynyt. Pakon edessä olen oppinut taistelemaan sairauksieni kanssa. En vastaan, vaan kanssa. On voimaannuttavaa huomata, että pystyy sittenkin.

Toinen tärkeä opetus on ollut tuen merkitys silloin, kun seinä kuitenkin tulee vastaan. Viikko sitten kaaduin sänkyyn kuumeisena. Kun lopetin hampaan puremisen ja valitin julkisesti, etten selviä, ystävä tuli käymään kaupassa ja tekemään lapsille ruokaa. Naapuri huolehti lasten virpomiskierroksen.

Emme ole olleet yksin, mistä olen kiitollinen. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Myös maailmalla tarvitaan turvaverkkoa ja sen synnyttämiseen tyhjästä on kiinnitettävä huomiota: oltava itse läsnä tarvitsevalle, jotta itsekin saisi luvan joskus tarvita.

Viisas fysioterapeuttini sanoikin, että tarvitsemme tämän kevään kokemuksia, kun lopulta pääsemme koko perhe asettumaan uuteen maahan ja kulttuuriin. Sielläkin on uskallettava kaiken aikaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, tiedettävä pystyvänsä, tiedettävä toisenkin pystyvän ja nautittava uudesta, toisenlaisesta avoimin mielin. Siitäkin, mitä ei itse valitsisi sellaisena, kuin se on.

Roskaa, roskaa, enemmän roskaa...

Talon vuokraus on sovittu. Toisen auton myynnistä on sovittu. Monen hankalan kalusteen kohtalosta on sovittu. Kissan muuttopäivästä on sovittu. Silti tuntuu, kuin mikään ei etenisi.

Lapset sopeutuvat. Heille kolme kuukautta on niin pitkä aika, että he todella jo sopeutuvat. Leikeissä vilahtelee "tietsikka-isi", jonka voi vain nähdä koneen ruudulla. Siellä on myös ihmisiä, "joilla ois nyt yö, vaik niil ois päivä, kun nää ois toisella puolella maailmaa".

Eilen pienin keksi, että Skypessä voi lukea kirjoja isän kanssa. Hän näytti sivuja tabletin kameralle ja molemmat selostivat kuvia. Sydäntä yhtä aikaa lämmitti lapsen kekseliäisyys ja väänsi pienen tarve edes johonkin yhteiseen tekemiseen kaukana olevan isän kanssa.

Tänään heitimme pienten tyttöjen kanssa keikan jäteasemalle. Lastasin isomman auton täyteen talossa pyörineitä jätesäkkejä ja otin käynnin mainiona aatteellisena opetustuokiona. Aika hiljaiseksi takapenkki menikin jätemäkien edessä. Punnitussetä kuitenkin nuhteli minua lempeästi siitä, että toin niin pienen kuorman. Puolustauduin, etten voinut lasten päälle pakata.

Kotona pikkutavaran sortteeraus jatkui tovin verran puolison sähköpostissa lähettämien ohjeiden mukaan. Minä siis lähetän hänelle kuvia esineistä ja hän lähettää takaisin tahtonsa niiden kohtalosta. Hidasta, tylsää, ärsyttävää. Varsinkin varastoiminen (tila on jo aikaa sitten loppunut!) ja mukaan pakkaaminen ottavat kupoliin. Aikamoista taisteluväsymystä täällä siis podetaan.

Olen mielestäni jo vuosikymmeniä ollut aatteellinen antimaterialisti. Tämän kevään kokemusten jälkeen vihaan tavaraa kiihkeästi. On naurettavaa ja absurdia kärsiä tavarapaljouden vuoksi! Olen pahoillani siitä, ettei puoliso jaa näiden kuukausien koettelemusta kanssani ja ennustankin meille tulevaisuuteen lukuisia ristiriitoja näkemykseni jyrkkenemisen vuoksi. Tiedä, että joudut perustelemaan joka ikisen taloon raahaamasi saaliin, kultaseni.

On selvää, ettemme me kaksi vaeltajaa aivan tuota pikaa saavu tai asetu perille minnekään. Silti kieltäydyn ehdottomasti kokemasta tätä koskaan uudelleen. Jos enää ikinä jätätte tämän pukin materiaalimaanne vartijaksi, tuikkaan tuleen koko roskan ja matkustan mahdollisilla vakuutusrahoilla Bahamalle. Itsepähän pyysitte, vaikka varoitin.