Tämän kupletin juoni tiivistettynä:

näkökulmasta riippuen
joko suomenamerikkalainen
tai amerikansuomalainen mies,
suomalainen vaimo,
kolme tytärtä,
kalifornialainen löytökoira
ja vasta alkaneita seikkailuja
Yhdysvaltojen länsirannikolla.


sunnuntai 24. elokuuta 2014

Pistäytyminen San Franciscossa

Puolisolla oli asiaa San Franciscoon, joten päätimme viettää retkipäivän. Valitsimme tällä kerralla seikkailuvälineeksi junan. Nopeammalla junalla menimme perille noin tunnissa. Takaisin palattiin pienemmilläkin asemilla pysähtelevällä junalla ja matka taittui noin 1,5 tunnissa. Arvelimme matkan sujuvan näin mahdollisesti nopeammin ja varmasti stressittömämmin kuin autolla. Moottoriteiden ruuhkista ei täällä viikonloppuisinkaan ikinä tiedä. Jos jotain sattuu, liikenne voi olla jumissa tai hidasta pitkän aikaa.

Juna oli minusta miellyttävä yllätys. Se oli nopea, siisti ja hiljainen.

Perillä alkoi äkkiä tuntua siltä, että olimme tulleet maaseudulta kaupunkiin. Muutamankin talon edessä sai katon nähdäkseen katsoa niin korkealle kuin niska taittui.

Nappasin kuvan yhdestä palohälyttimestä, näitä seisoi useammissa kadunkulmissa.

Suuntasimme Pier 39:n turistialueelle. Kävimme ensin vieressä syömässä pannukakkuja ja toista aamiaista. Ruoka oli hyvää, palvelu hidasta ja mahdollisesti jostain muusta syystä, mutta joka tapauksessa kolmella perheestä on tänään enemmän tai vähemmän huono olo.

Pier 39:n historia, josta koetin puolisolta turhaan kysellä, selvisi paikan päällä. Historiaa esitelleen kyltin mukaan satama-alue on aikoinaan toiminut sellaisten laivojen purkupaikkana, jotka ovat kuljettaneet lastinsa irtotavarana konttien sijaan. Lastien purkuun on kulunut 3-4 päivää. Kun kaikessa alettiin siirtyä konttikuljetuksiin, Pier 39:lle ei enää ollut tarvetta. Alueesta rakennettiin menestyksellisesti turistinähtävyys.

Viehättävä siitä tulikin.

Ensimmäisen turistimyymälän urhoollisesti käytyämme päätimme kävellä alueen halki rannan kautta. Tällä tavoin arvelimme säästyvämme muutamassa muussa rihkamakaupassa poikkeamiselta. :) Olimme ihastuksissamme, kun yhtäkkiä huomasimme merileijonan, joka upeasti hypähti vedestä laiturille.

Seuraava merileijona tavattiin kaksikerroksisessa karusellissa. Pääsin mukaan pyörimään tyttöjen kanssa, sillä puolisolle tulee näissä huvituksissa varsin nopeasti seinä vastaan. Ylemmässä kerroksessa ei lapsille valitettavasti ollut tilaa, mutta alakerta kävi ihan yhtä hyvin ja kun karusellieläimet vielä liikkuivat omassa tangossaan ylös ja alas, ilmoitti Pikkuinen ajelun jälkeen tohkeissaan päivän olevan paras ikinä.


Rannalta näkyi Alcatrazin vankilasaari. Jos olisimme heti saavuttuamme ostaneet liput, olisimme voineet päästä sinne kiertokäynnille ja kokeilemaan, miltä sellielämä täällä muinoin tuntui. Tällä kerralla meillä ei puolison hoidettavien asioiden vuoksi ollut tähän aikaa. Poislähtiessämme kyltit kertoivat kiertokäynnit tältä päivältä loppuunmyydyiksi.

Kun kävelimme alueen toiselle puolelle, löysimme merileijonien oikean hengauspaikan. Horisontissa takana näkyy Golden Gate -silta.
Ja tässä vielä Golden Gate zoomattuna.

Kuten vedestä näkee, päivä oli jonkin verran tuulinen ja mekin juoksentelimme hattujemme perässä useamman kerran. San Franciscossa kuuleman mukaan tuulee aina ja on selvästi viileämpää kuin lähialueilla. Olimme taas varustautuneet 65 F:n (noin 18 C) ennusteeseen farkuin ja hupparein. (Omassa laaksossa ennuste oli iltapäivälle 80 F eli 26-27 C.)  Ilokseni huomasin meidät vielä aika suomalaisiksi, sillä tovin kävelyn jälkeen lapsetkin halusivat heittää pitkähihaiset yltään. Kaduilla näkyi ihmisiä, joilla oli yllään villakangastakkeja ja toppaliivejä.

Sattumalta oli karkkipäiväkin. Täällä on yllättävän vähän missään myynnissä irtokarkkeja, joten tännehän piti mennä.

Tikkarien koko näkyy kuvassa huonosti. Alakorissa suurimmat olivat lähestulkoon lapsen pään kokoisia. :)

Kun lähdimme Pier 39:n alueelta, jonotimme puolisen tuntia ratikkaan, jota ei koskaan tullut. Vuoroja jäi välistä useampikin ja paahteessa seisoneesta jonosta kävivät saalistamassa asiakkaita niin limusiinikuskit kuin riksankuljettajatkin. Me päätimme jonkin aikaa odoteltuamme kävellä korttelin ja etsiä muita vaihtoehtoja. Päädyimme lähtiessään täysin tyhjään bussiin, joka kuljetti meidät kohti puolison määränpäätä Chinatownin läpi.

Kuvia en tohtinut Chinatownista ikkunan läpi napsia. Bussiin nousi sieltä tummaan nahkatakkiin sonnustautunut mies, joka jo tullessaan katsoi puolisoa pahasti. Hetken päästä mies jo kehottikin tätä siirtymään - minä ja pikkutytöt istuimme, puoliso ja teiniintyvä seisoivat lähellämme. Aloimme jo vähän odottaa jonkinlaista välikohtausta, kunnes mies yhtäkkiä aika ystävällisesti (vaikkakin edelleen hyvin kummisetämäiseen tyyliin) kommentoi niitä näitä puolison lapsille englanniksi selittämään asiaan. Aika helpottuneina oivalsimme, että nahkatakkimies oli vain omalaatuinen eikä ehkä ollenkaan uhkaava.

Kellokuva on juna-asemalta kilometrien kävelyn ja useiden bussimatkojen jälkeen. Junan lähtöä piti odotella kolmisen varttia, missä ajassa ehdimme hyvin tuhota evässipsit. Aseman ovet olivat lukossa, kunnes junaan pääsi ja sittenkin vartijat katsoivat, että poistujat kulkivat ensin ja junaan aikovat jonottivat siivosti.

Hyvä retkipäivä.

lauantai 23. elokuuta 2014

20 minuuttia päivässä


Vasta äidiksi tulleena ehdin lukea yllättävän paljon. Nyt teiniintyvä tyttäreni tahtoi vauvana nukahdella vain aikuisen syliin. Silloin siihen oli mahdollisuus. Istuin keinutuolissa unta hakeva lapsi sylissäni ja katselin jääkiekko-otteluita. Istuin keinutuolissa unta hakeva lapsi sylissäni ja lauloin viisikymmentä kertaa Sinisen unen kaikki säkeistöt. Istuin keinutuolissa unta hakeva lapsi sylissäni ja luin kirjoja: lapsipsykologiaa, elämäkertoja, romaaneja.

Jotkut teoksista luin muutaman vuoden päästä uudestaan ja huomasin vasta pitkälle ehdittyäni, että kirja tuntuu etäisesti tutulta. Yksi hyvin muistamistani on kuningatar Noorin omaelämäkerta. Toinen Hillary Clintonin "It Takes a Village". Siitä pidin.

"It Takes a Village" -kirjassa H. Clinton esitteli ajatuksensa päivän tärkeimmästä vartista. Se on se, jonka vanhempi käyttää lapsensa kanssa kirjallisuuteen tutustuen. Joko lapsi lukee tai aikuinen lukee.

En tiedä, mikä merkitys Hillaryn ajatuksella on lapsieni koulun nykykäytännölle. Oliko se hänen keksintönsä vai raportoiko hän kauan sitten vakiintunutta tapaa? Joka tapauksessa ainakin täällä Kaliforniassa tuntuu kouluissa olevan yleisesti käytössä jokapäiväinen lukuläksy. Teiniintyvällä vaatimus on 20 minuuttia.

Ensi viikosta alkaen, toivon, meillä on tunnukset johonkin ohjelmaan, jolla lukemista kontrolloidaan. Toistaiseksi ollaan vanhempien valvonnan varassa. Mutta meiltähän tämä sujuu, juttu on nimittäin tuttu.

Aikoinaan Etelä-Suomessa puolison lapset ja sittemmin teiniintyväkin osallistuivat ylimääräiseen englannin kielen opetukseen sillä perusteella, että se oli ja on toinen kotikielistämme. Eräs amerikkalainen englanninopettaja vaati, että lasten on luettava vartti päivässä englanninkielistä kirjaa ja kerrottava jokaviikkoisella tunnilla lyhyesti (englanniksi), mitä on kuluneella viikolla lukenut. Läksy oli meistä pöyristyttävä vaatimus ja alkuun taisimme ohittaa sen aika usein ajatellen, ettei tuollaista voida edellyttää.

Kun opettaja teki selväksi, että tätä hän todella edellyttää, opimme löytämään lukemiselle ajan. Lopulta pidimme lukuhetkestä kiinni vielä sittenkin, kun opettaja oli jo vaihtunut eikä lukemista enää vaadittu. Iltapalan jälkeen ennen iltapuuhia tai niiden lomassa oli itse asiassa aivan mainiota rauhoittaa lapsia omiin nurkkauksiinsa kirjan ääreen.

Meillä oli kaikenlaisia ajastimia käytössä. Uunin, mikron, kännykän... Ajastimen piipattua kirjan sai halutessaan vaihtaa suomenkieliseen. Aina niin ei haluttu tehdä: kielitaidon karttuessa englanninkielisistä teoksista tuli aina vain kiinnostavampia.

Säännöllinen lukeminen on hieno asia. Se kehittää kielentajua, sanastoa, oikeinkirjoitusta, tarinankerrontaa, tekstin ymmärtämisen taitoja, empatiakykyä, eläytymistä ja vaikka mitä. Sen sijaan rakkautta kirjallisuuteen ja säännöllistä lukemisharrastusta pakollinen lukeminen ei välttämättä synnytä. Meillä lapset yrittivät etenkin alkuun ja toisinaan vain kapinoidakseen piilotella Aku Ankkoja enkunkirjan väliin.

Suomalaiseen kouluopetukseen jokapäiväinen luettaminen ei yleensä kuulu. Itse opettajana uhrasin kuitenkin useimpien luokkien kanssa tunnin viikossa luokassa lukemiseen. Mielestäni se ei koskaan ollut turha sijoitus. En missään tapauksessa halunnut yhdenkään oppilaani, maahanmuuttajankaan, pääsevän peruskoulusta ja voivan sanoa, ettei sen aikana lukenut ainuttakaan kokonaista teosta.

Tätä nykyä ajattelen, että myös kielenoppijoilta tulisi edellyttää päivittäistä kirjalliselle tai muodolliselle kielelle altistumista. Sellaista ei tietenkään ole missään opetussuunnitelmassa. Mutta etenkin, jos oppilaan tai opiskelijan kotikieli on vahvasti jokin muu kuin kantaväestön ja kontaktit paikallisiin vähäiset (kuten etenkin aikuisikäisillä maahan muuttaneilla valitettavan tavallista on), opittavaa kieltä olisi hyvä saada päivään myös opetuksen jälkeen.

Puutteellisimman kielitaidon vaiheessa esimerkiksi vartin televisionkatselu voisi antaa lisäpotkua kielitaidon kehittymiselle. Tehtävä ei edellyttäisi valtavaa kielitaitoa, jos kuva tukisi oivallusta ja tarkoituksena olisi vähimmillään vain aiheiden hahmottaminen.

Saapa nähdä, kuinka meidän lukuhetkiemme käy, jos jonain päivänä lasten suomi alkaa rapistua. Lienee käytännössä haastavaa löytää päivästä aikaa kaikkien tytärten kirjallisille hetkille molemmilla kielillä. Salakavala suunnitelmani on kylvää auto täyteen suomenkielisiä Aku Ankkoja. Siellä nyt tulee useimpina päivinä vietettyä aikaa ainakin sen tärkeän vartin verran.

perjantai 22. elokuuta 2014

A little smackerel or something


Täytyy myöntää, että heräsin tähän luvattoman hitaasti.

Ensinnäkin lääkärintarkastuksen paperihan sanoi sen jo ihan selvästi: lapselle tarjotaan päivässä kolme ateriaa ja 2-3 välipalaa.

Me vähän hymyilimme sille. Ruokimme lapsiamme läpi kesän melko tarkkaan suomalaiseen tapaan: aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Jossain vaiheessa aikataulut vaikuttivat siihen, että iltapala alkoi tippua pois. Jos päivällisen laittamiseen hujahti loputtomasti aikaa, lapset saivat silloin tällöin välipalan jälkeen toisen välipalan. Nykyään meillä syödään päivällinen tyypillisesti kuuden, seitsemän aikaan.

Mutta ne välipalat.

Preschoolissa oleva Pikkuinen valisti meitä asiasta. Hän kummasteli sitä,  että preschoolissa ensin tarjotaan preschoolin oma lounas ja sitten lapset syövät lounaan lunch boxeistaan. Meitäkin se vähän kummastutti. Lääkäripaperin jo unohtaneina arvelimme, että preschool tarjoaa vähän jotakin siltä varalta, että kaikkien lasten lounas ei olisi kovin täyttävä tai terveellinen. Aivan alkuun Pikkuinen ei tiennyt, pitäisikö hänen syödä vai ei. Oliko tarjottu ruoka edes organic?

Olemme käyneet lasten kanssa monta keskustelua siitä, että meillä kotona pyritään tällä hetkellä syömään paljon kasvis- ja luomuruokaa ja juomaan toivoaksemme oikeasti puhdasta vuorivettä. Silti lapset saavat syödä preschool-ruokaa, kouluruokaa, puistosnackseja ja kaverin luona iltapäivällä tarjottuja välipaloja sekä juoda hanavettä silloin, kun ystävälliset ja tutut aikuiset näitä heille tarjoavat. Toivottavasti nämä keskustelut on nyt käyty kattavasti. On aika surkeaa, kun ekaluokkalainen miettii jälkikäteen, oliko ok juoda vettä janoonsa.

Kun koululaiset olivat kesäleirillä, en oikein tiennyt, olisiko heillä pitänyt olla ruokaa mukana. Ensimmäisenä päivänä pakkasin vähän jotain lunch boxiin kaiken varalta. Teiniintyvä kanniskeli boxia mukanaan koko päivän, mutta mitään sieltä ei syöty. Jo kolmas vihje oli se, että lapsille tarjottiin leirillä joka päivä jotain hyvää, josta iloiten kertoivat: jätskiä kaiken maailman päällysteillä, keksejä ja hedelmiä, hassuihin muotoihin leikattuja paahtoleipiä.

Olisi ihan oikeasti pitänyt tietää jo ennen kuin ekaluokkalainen ensimmäisen koulupäivän jälkeen kertoi, että koulussa syödään kahteen kertaan. Mutta minä en vielä silloinkaan yhdistänyt pisteitä toisiinsa. Selitin lapselle parent handbookin lounasrytmin: että ensin syövät ne, jotka syövät lounasbokseistaan ja kun he leikkivät, syövät ne, jotka syövät kouluruokaa ja jotka leikkivät sillä aikaa, kun ne toiset söivät. Mikäs kumman toinen ruokailu siellä voisi olla?

Lopulta törmäsin toiseen amerikansuomalaiseen blogiin lounasruokavihjeitä etsiessäni. Ja havahduin kyselemään toisilta paikallisilta suomalaisäideiltä, miten tämä asia oikein menee. Ja sain sitten vielä eilen opettajalta lapun, jossa selkeästi sanottiin: "Pitäkää huolta siitä, että lapsellanne on välipala mukana klo 10 välitunnille." Silloin olin kyllä pakannut sen jo kahdesti, eikä lappu ollut vain meille vaan koko luokalle.

Maassa maan tavalla. Eikä lapsia yhtään haittaa se, että päivään tulee lisää välipaloja - se kun on heidän lempiateriansa joka tapauksessa. Jonkinmoinen juttu on pitää omassa hallinnassa olevat välipalat terveellisinä. Hedelmiä ja leipää, juu, mutta kun päivässä voi olla lämpöä aika lailla, kaupassa pakattu patukka tuntuu kuitenkin paremmalta ajatukselta. Snacksit ovat täällä kova bisnes.

Välipalan terveellisyys on minusta olennaista semminkin, kun koululounas on juuri sellainen, kuin maineensa kertoo: nugetteja, pitsaa, hampurilaisia... On siellä myös kanaa ja riisiä jne., mutta kuka lapsi ottaa kanaa ja riisiä, jos voi valita myös hodarin?

Toistaiseksi silti taistelen urheaa taistelua sen puolesta, että lapset söisivät lounaan koulussa. En vain halua joka aamu herätä aikaisin pakkaamaan lunch boxeja (kun meidän kokoisessa perheessä aamuhässäkkää riittää ilmankin) ja iltaisin pestä niitä samoja boxeja (niitä ei voi laittaa koneeseen ilman, että hello kittyt kuluvat pinnoista - eikä meidän astianpesukoneemme muutenkaan ole kuin meluisa vitsi. Siitä enemmän ehkä toiste.) Luullakseni siihen pakkausrumbaan ennemmin tai myöhemmin kuitenkin päädytään. Nautitaan siis tästä tilanteesta. Ja syödään sillä välin vähän jotain pientä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Koulu alkaa


Lasten koulu alkoi maanantaina.

Aamulla saatoimme luokkiinsa molemmat. Onneksi puoliso tuli mukaan ja saattoi teiniintyvän - en päässyt hänen luokkaansa kyynelehtimään.

Olen iloinen, että koulu alkoi. Olin aika lailla huolissani, kun se alkoi. Onneksi huoli oli turhaa: sekä ensimmäisenä että toisena päivänä olen hakenut iloisia lapsia, jotka ovat innoissaan uusista kavereistaan, luokistaan ja opettajistaan. Molemmat ovat saaneet ruokaa ja pärjänneet koko päivän ympäristössä, joka meistä aikuisista tuntuu vaikealta hahmottaa. Opettajat antavat pehmeän laskun kouluvuoteen eikä kotona ole vielä näkynyt juuri läksyjäkään.

Ne, mitä on tullut, ovat olleet sitäkin hämmentävämpiä. Teiniintyvän läksypapereissa puhutaan luku- ja laskuohjelmista sen tarkemmin kertomatta, missä ne ovat tai miten niitä käytetään. Kirjoitimme opettajalle kohteliaan viestin, jossa muistutimme häntä siitä, ettemme tajua mistään mitään ja arvostaisimme kovasti pientä opastusta.

Se, etten hahmota, kuinka koulu toimii, tuntuu minusta erityisen vaikealta. Tämä instituutio on minun. Olen opettaja. Enkä silti yhtään tunne sääntöjä enkä tapoja. Koetan iltapäivisin kysyä lapsiltani oikeita kysymyksiä, mutta vastaukset ovat aivan sen varassa, mitä luokassa on selitetty ja mitä he puutteellisella kielitaidollaan ovat ymmärtäneet.

Käytännön ohjeita saadaksemme olemme lueskelleet tarkkaan koulun kotisivuja, mutta niiden antamaan tietoon pitää suhtautua suodattaen: se, mikä paperilla julistetaan todeksi, ei käytännössä välttämättä ole tapa, jolla toimitaan.

Ilmoitin jo puolisolle, että laitan tässä kohden kulttuurisen torjunnan pystyyn. En edes yritä ymmärtää. Vien vain luottavaisena lapseni tähän laitokseen aamuisin ja haen iltapäivisin.

Tänään olin onneksi aamulla aavistanut varautua siihen, ettei lapsia tänään ehkä enää haeta mistä sattuu. Ensimmäisenä päivänä haahuilin ekan luokan ovella, kuten kymmenet muutkin vanhemmat (eka luokka on todella suuri, oppilaita taitaa olla 31!) ja opettaja johdatti meidät parijononsa perällä suuren puun juurelle, jossa lapset vasta luovutettiin. Ja niinpä olikin, ettei suuren puun luona olevia sinisiä viivoja enää tänään saanut ylittää. Rehtori kävi hakemassa pois aikuiset, jotka uskalsivat astua niiden ylitse koulun pihalle.

Vielä en kuitenkaan nähnyt sitä kotisivuilla kuvattua hakuhärdelliä, jossa autot pysähtyvät muutamiksi sekunneiksi, lapsi astuu sisään ja auto ajaa pois - tai auto jatkaa korttelin kiertämistä, kunnes lapsi on valmis astumaan kyytiin. Pysähtyä ei saa eikä autoa jättää. Ihan heti en sitä haluakaan kokea. Haen lapset mieluusti kokonaan jalan tai jätän auton vähän kauemmas.

Härdellin sijaan näin varjoisille penkeille mukavasti asettuneita aikuisia, jotka rupattelivat iloisesti keskenään. Teiniintyvän luokkakaverin äiti tuli juttelemaan minullekin. Tämä äiti, joka itsekin on eurooppalaista juurta, oli jo maanantai-aamuna huomannut teiniintyvän pelokkaan olemuksen luokan edustalla ja pyytänyt omaa tytärtään juttelemaan teiniintyvän kanssa. Sattumalta opettaja oli istumajärjestyksessään laittanut nämä kaksi lasta vierekkäin ja niinpä teiniintyvällä on nyt sekä uusi kaveri että ensimmäiset leikkitreffit myöhemmin viikolla.

Luokkakaverin äidin ystävällisyys liikuttaa minua. Päivästä toiseen edetessämme ymmärrän yhä selvemmin, että tämä kolkka Amerikkaa vastaa ennakkokäsityksiäni hyvin huonosti, jos ollenkaan.


Hanhet laiduntavat lasten koulun viereisellä nurmikentällä. En ole aivan varma, mitä viheriöllä tehdään. Se on nimittäin pohjaltaan varsin epätasainen. Maastojuoksuharjoittelua?

Koulu viheriön laidalta katsottuna. Edessä näkyvä parkkipaikka on varattu henkilökunnan käyttöön, siihen ei vanhemmilla ole tullessa eikä mennessä mitään asiaa. Kuvan keskellä näkyvän katoksen alla on penkkejä, joilla odotella lapsiaan koulusta.

Katoksen alla odottamassa kouluuntuvaa. Kouluuntuva pääsee ensin, klo 2.10 p.m. ja teiniintyvä 25 minuuttia myöhemmin. Väliajan saa onneksi näköjään viettää koulun alueella. Keskiviikkoisin molemmilla on minimum day, jolloin koulu päättyy samaan aikaan jo klo 1.20 p.m. Molempien lasten koulu alkaa joka aamu klo 8.15.

Lukujärjestys on tällaisena hyvin selkeä, enkä oikeastaan ollenkaan kaipaa tässä kohden suomalaista sekavaa rytmittömyyttä. Toisaalta päivät ovat etenkin ekan luokan aloittaneelle melko pitkiä. Selvästi lasta iltapäivisin väsyttää eikä ylimääräiselle ohjelmalle ole tarvetta!

Sininen viiva, jonka ylitse ei vanhemmilla ole asiaa.





sunnuntai 17. elokuuta 2014

Aina vain Farmer's Market

Tänään lähdimme ensimmäistä kertaa Farmer'sille vähän kauemmas Mountain View'hun. Monet ovat kehuneet tätä markettia ja kieltämättä sen tunnelma olikin omalaatuinen.

Kun muilla marketeilla raaka-aineet, valmiit tuotteet ja tavarat on selkeästi jaoteltu omiin alueisiinsa, täällä kaikki oli sekaisin. Heti sisäänkäynnillä oli tuotettaan välimerellisen tuntuiseen tapaan kuuluvasti mainostava myyjä, ja hänen vieressään tuotetta tuoksuvasti esiin tuova kalakoju.

Keskellä toria istui hyväntuulinen kaveri, joka kertoi olevansa farmer finder. Häneltä saattoi kysyä, missä lempparikoju tällä viikolla oli.

Jokaisessa kolmessa tuntemassamme Farmersissa on puolensa. Yksi on vähän pieni, mutta varjoisa. Toinen on suuri, mutta kuuma ja aurinkoinen. Tämä kolmas oli tehokkaan kompakti, mutta ei siitä ehkä silti tullut lemppariani.

Viime postauksen jälkeen ystävä lähetti minulle linkin applicationiin, jolla voin laatia koko postauksen puhelimella, kuvineen. Kiitos. Piti heti kokeilla, ja nyt tämä toimii!



Lähikulmilla liehui lippuja, tietysti.


Yleiskuva sisäänkäynniltä.


Kurkkuja vai kesäkurpitsoja? Luultavasti kurkkuja.



Ihania isoja artisokkia! Ostimme kotiin muutaman. Pienin lapsista hihkui ihastuksesta, hänkin on oppinut tykkäämään artisokasta.





Papuja täältä saa jos jonkinmoisia. Tässä on vain puolet pavunmyyjän pöydästä.


Kurkkuja?


Iduillekin on oma kojunsa. Ostimme herneenituja, jotka leikattiin pussiin asiakkaan katsellessa.


Valmis kukka-salaatti-sekoitus. Näyttää kauniilta ja maistuu hyvältä! Lapsien makuun osa kukista oli aika voimakkaita, mutta pienimmistä oli silti hienoa syödä keijujen ruokaa. 


Kaikenlaisia kurpitsoja.


Valmiiden tuotteiden puolella on aina esimerkiksi ihania hilloja. Meillä on kaapissa jokin lievästi chilinen aprikoosihillo odottamassa sopivan ruoan lisukkeeksi pääsemistä.


Tämä näyttää roskikselta, mutta ei suinkaan ole sellainen. Juuri kuvan otettuani joku herrasmies kävi keräämässä kunnon nipun vihreitä mukaansa. Näitä vihreitä viedään maksutta kotiin esimerkiksi kotieläimille.

Riittävän monen rahtauksen jälkeen hankimme farmer's-kärryt, joihin menee noin 25 kg ruokaa kerralla. Tässä ostoskärry lastauksen jälkeen, kun aloimme olla viikko-ostosten kanssa valmiita.

Farmer's muuttuu kauden mukaan hiljalleen. Nyt esimerkiksi alkukesän aprikoosit ja pluotit ovat kokonaan kadonneet. Punajuuret ovat ilmestyneet vasta viime viikkoina. Hedelmäkojuihin voi kuulemma pian odottaa persimoneja.

perjantai 15. elokuuta 2014

Näkymiä arkeen


Pääasiassa napsin kuvia puhelimella - itse asiassa kamera taisi olla siinä matkalaukussa, joka ei koskaan selvinnyt perille. Puhelimella kuvia on helppoa lähetellä ja julkaista kaikkialla, paitsi bloggerissa. Tämä ei tajua puhelimeni kuvia ollenkaan. Niinpä kun laitan kuvia blogiin, lähetän ne ensin itselleni sähköpostiin, lataan läppärille ja sieltä taas blogiin.

Tämä selityksenä sille, miksi kuvat ovat sieltä täältä ja sekaisin sitä sun tätä. Halusin nyt kuitenkin laittaa muutaman pilkahduksen siitä, miltä meidän elämä täällä meidän silmin näyttää.

Nämä ovat puolison keväällä ostamia yrttejä. Tällä hetkellä ne asuvat uuden kodin parvekkeen kaiteella ja ilmalämpöpumpun päällä.

Olin etukäteen vähän huolissani siitä, miten yrtit viihtyisivät uudella parvekkeella, sillä ylemmässä kuvassakin näkyvä pensasaita (näköeste olohuoneeseen) tekee parvekkeesta hiukan varjoisan. Ilmeni, että yrtit viihtyvät erittäin hyvin, kun eivät joudu päivittäin tuntikausiksi suoran auringonpaisteen kohteiksi. Pimeähän niitä ei varsinaisesti pääse vaivaamaan.

Yrtit ovat tärkeä osa päivittäistä arkeamme. Pikkutytöt kutsuvat niitä nörteiksi. Ja sitten minulla on keittiössä pikkuapulaisia, joiden tehtävänä on hakea ruokaan nörttejä. Yrtit ovat ruoanlaiton paras hetki. Silppuamisen jälkeen yrttisotku tuoksuu ihanalta. Yleensä se maistuukin hyvältä.



Nämä kuvat ovat kirkolta. Sitä ympäröi joka puolelta kauniisti huollettu puutarha. Tämä puoli, joka on aivan pienimmän preschoolin vieressä, on rakennettu omaksi kokonaisuudekseen. Kalifornian tällä hetkellä vakava kuivuus näkyy kasvustossa.

Sitä sun tätä: tämä mini-market on hyvin lähellä kotiamme. Olemme käyneet siellä tyttöjen kanssa kerran ja puoliso toisen kerran. Sellainen kiva kauppa, jos jotain pientä välttämättä pitää saada juuri nyt. Tyyriiseen hintaan. Ilman kuittia. Mutta ystävällisellä palvelulla.

Sen kerran käytyäni soitin puolisolle ja kysyin, huijattiinko minua. Kilo sokeria ja neljä jätskiä (joista kaksi kyllä oli useamman desin pikareita), maksoi viisitoista dollaria. Viisitoista?

Edellisen kodin tietämillä lähimarkettimme oli intialainen bazaar. Siellä tuli käytyä kerran, kun mehu oli lopussa ja auto romutettu. Löysin Intiasta maahan tuotua mehua. Puoliso vilkaisi sen lisäainelistaa kerran ja totesi, ettei sitä myrkkyä tarvitse hankkia uudestaan. Lapset tykkäsivät keltaisesta mausta.
 
Lisää sitä-sun-tätä: nappasin kuvan parkkipaikalta, kun olimme menossa kauemmas toiseen ruokakauppaan. Tytöt kysyivät, missä näin lipun: olen jo useamman viikon ajan kerännyt kuvia Amerikan-lipuista. Jonain päivänä teen niistä oman postauksensa. Ensin täytyy vain koota yhteen kuvia, joita on säilötty ties minne. Mutta tämä kuva on tässä vain osoittaakseen, miltä voi näyttää, jos sattumanvaraisessa paikassa katsoo sattumanvaraiseen suuntaan. On tuolla oikeassa laidassa yksi palmu.
Tämä kuva on puistosta. Etualalla näkyvä ruskea palkki on sillan kaide. Tuo tuolla alhaalla on rutikuiva puro. Täällä kärsitään ennätyksellisestä kuivuudesta. Me opetamme lapsille tapoja säästää vettä. Uusien uhkasakon mahdollistavien määräysten myötä ehkä hiukan harvemmin näkee, että nurmikkoa kasteltaisiin kirkkaalla päivänpaisteella useista suuttimista. Kyllä sitä silti näkee. Ja kallisarvoinen vesihän haihtuu saman tien sakeana höyrynä ilmaan.

Yhä useammat ihmiset muuttavat pihaansa niin, että nurmen tilalle vaihdetaan kuivikkeen oloista puusilppua tai jonkinlaista soraa tai hiekkaa. Kerran olen kulkenut nin läheltä, että olen huomannut kauempaa hyvännäköisen nurmikon keinotekoiseksi. Kaupoissa myydään myös spraytä, jolla ruskean nurmen voi maalata vihreäksi - jotta ei saa hoitamattomasta pihasta sakkoja.
Tämä kuva on samasta puistosta. Suurin osa alueen vesielementeistä on kuivuuden vuoksi suljettu. Tämä oli kuitenkin tärkeän puiston keskeinen elementti - ja sitä paitsi se toimi kierrätetyllä vedellä. Sen laajemmin aiheeseen perehtymättömällä mielelläni on kuulopuheiden perusteella se käsitys, että täällä taitavalle vedenkäsittelylle olisi tilausta. Vedenpuhdistus ja puhdistetun veden käyttäminen uudelleen on ilmeisesti aika lapsenkengissä kulkevaa touhua. Korjatkoon joku, jos tietää paremmin.
Tässä yksi niistä mainituista amerikanlipuista. Ajelimme viime viikonloppuna jonnekin ja napsaisin kuvan auton ikkunasta. Reissu oli sikäli turha, että tarkoitus oli mennä jäätelölle special-paikkaan. Special-paikka osoittautui perillä suljetuksi. Se on harvinaista. Täällä viikonloput ovat viikonloppuja lähinnä toimistotyön tekijöille ja sen sellaisille. Kaupat ovat auki, posti kulkee ja kirjastoon pääsee päivä kuin päivä.

Amerikanlippuja näkee kaikkialla. Olen ajatellut, että niiden liehuttaminen on paitsi patriotismin ilmentymää, myös sen luomista. Valtavan laajassa maassa voisi olla helppoa unohtaa koko maan ja kansan yhtenäisyys, ellei siitä joka kadunkulmassa muistutettaisi?

Älkää ottako mainoksena. Olemme vain puolison kanssa ihastuneet kaikenlaisiin valmiisin jääteejuomiin. Tämänmerkkisiin ja muihinkin. Yhtä aidosti vadelmanmakuista tyhjennän hiljalleen tätä kirjoittaessani. Kuulemma se oli tarkoitus jakaa, mutta taisin tyhjentää pullon epähuomiossa aika lailla itsekseni. Hups. En uskalla katsoa, paljonko tässäkin on sokeria. Sen tiedän, että puoliso on tarkistanut sen olevan sokeria.

Suurin osa virvoitusjuomista sisältää high fructose corn syrupia eli mitäs se nyt onkaan suomeksi... Tekee virvoitusjuomista edullisia, mutta me uskomme niihin tutkimuksiin, joiden mukaan tuo addiktoiva aine ei ole ihmiselle hyväksi. Niinpä kiellämme lapsilta virvoitusjuomat entistäkin ponnekkaammin. Puoliso käy välillä etnisissä kulmamarketeissa, joista saa Meksikosta maahantuotua Coca-Colaa. Niissä lasipulloissa on aitoa sokeria.


Kävimme ystäväperheen kanssa syömässä ravintolassa. Täällä tuntuu olevan aika paljon buffet-paikkoja eri ideoilla. Joku paikka tarjoaa runsaat salaatit, toinen jotain etnistä. Lapset nirsoilevat vähän sitä sun tätä, kunnes pääsevät täyteyttään notkuvaan jälkiruokapöytään. Vielä he eivät ole oppineet, etteivät tykkää herkullisen hytisevästä jellosta. Joka kerta joku lataa sitä lautasen täyteen, ja lautanen jää siihen pöydälle tytisemään, kun lähdemme. Me suosimme paikkoja, joissa aikuiset saavat maksamaansa hintaan täyttää napansa niin monella sushi-palasella kuin mielivät.

Viimeviikonloppuisessa ruokalassa tarjottiin laskun kaveriksi onnenkeksi. Otin kuvan, kun sekä puolison että minun keksistä löytyi sama teksti, joka vieläpä tuntui osuvalta. Vapaasti suomennettuna jotenkin näin: "Teet monia muutoksia, ennen kuin asetut tyydyttävällä tavalla."



Tytöt ovat tykänneet manga-sarjakuvista ennenkin, mutta tänä kesänä ne ovat olleet varsinainen pelastus. Kouluuntuva ei vielä lue mitään kieltä ja teiniintyvän englanti on, vaikkakin yllättävän hyvää, kuitenkin oppijan kieltä. Mangoja molemmat ovat lukeneet ja katselleet innolla. Tuntikausia. Hiljaisuutta. Kunnes on kinuttu uutta käyntiä kirjastoon tai riidelty juuri siitä opuksesta, joka siskolla on kädessään.


Tähän en ehkä olisi uskonut ihastuvani. Paikallinen jättiyhtiö, tunnistakoon kukin itse, tarjoaa puolen vuoden ilmaisen tutustumisjakson kotiinkuljetetuille tuotteille. Vau! Siis: voin netistä tilata melko laajan valikoiman ruokatarvikkeita (en kuitenkaan pettymyksekseni esimerkiksi kananmunia) ja ehkä vielä laajemman valikoiman kaikenlaisia kulutushyödykkeitä kohteliaasti kotiovelleni suunnilleen siihen aikaan kuin haluan. Palvelu käy puolestani useammassa kaupassa ja on tähän mennessä toimittanut kotiin mm. muroja, mantelimaitoa, pulloharjan ja naamiaisasuja. Olen myyty. Tai ostettu?
Tämä oli tänään se kuumin hengailumesta: alakoulun toimisto. Toimiston ikkunaan oli teipattu listat, joissa oli oppilaiden tunnistenumeroilla kirjattuun listaan merkitty, kenen opettajan luokalle kukin lapsi ensi viikolla saatetaan. Toinen suomalaisäiti valisti minua siitä, miksi listat julkistetaan viime tingassa: näin varmistetaan, ettei vanhemmille jää liiaksi aikaa pohtia lastensa tulevaa opettajaa tai tulevia luokkatovereita - ja esittää näistä painavia mielipiteitä. Voi olla. Kuulosti järkeenkäyvältä.

Kuvittelen kanslistin, joka viimeiseksi perjantai-iltapäivänä liimasi laput ikkunaan ja livahti ulos takaovesta kädet korvilla, kun toimiston puhelimet alkoivat jo päristä ja etuovelta kaikua koputuksia.

Mutta mikä tärkeintä: tänä aamuna toimittamieni lappusten ja siis VIIDENNEN toimistokäynnin jälkeen meidänkin tytärtemme tunnistenumerot löytyivät listoilta. He pääsevät kouluun! Kumpikin lupasi maanantai-aamuna hävetä syvästi, kun äiti imitoi uskottavasti vesiputousta luokan ovella. Ykkösten ovella en ehkä ole ainut, teiniintyvän luokan tietämillä luullakseni kylläkin.


lauantai 9. elokuuta 2014

Almost settled - tai ehkä jumissa?


Lähi-ihmiset kyselevät meiltä oikeutetusti, kuinka viisumikuviot nyt oikein menevät. Pyrin sitä tässä hiukan selittämään.

Tännehän lähdettiin ja saavuttiin kesäkuussa sillä ajatuksella, että naiset ja lapset lastataan syyskuun alussa takaisin Suomeen. Siellä odottavat lupaukset asuinpaikasta, koulupaikoista ja töistä. Aika pieneen kirurgiseen operaatioon, pienimmän hoitopaikka jne.

Tänne saavuttuamme meille on selvinnyt, että on mahdollista hakea olosuhteiden muutosta myös maassa ollen. Koska olemme tulleet viisumivapausohjelmalla, se on mahdollista perhesiteisiin perustuen - ei siis joka turistille. Olemme soutaneet ja huovanneet tämän asian kanssa. Viimeksi eilenhän ilmoitin puolisolle, että syyskuun lennot kyllä käytetään.

Kuitenkin terveydelliset perusteet puoltavat sitä, että laitamme tämän anomuksen. Kalifornian lämmin ja kuiva ilmasto on selvästi rauhoittanut reumasairauksieni oireiluja. Toisaalta sairaudet itsessään tuntuvat kuitenkin etenevän. Koska kevätkin oli jo niin vaikea, on syytä olettaa, etten Suomen ilmastossa pärjäisi, taivas yksin tietää kuinka kauan, lasten kanssa ilman puolisoa.

Hakemus voidaan hyväksyä. Se voidaan myös hylätä. Hyväksytystä hakemuksesta seuraa Green Card. Hylätystä voi käsittääkseni valittaa, mutta siitä voi seurata myös saatto rajalle. Suositeltava toimintatapa tämä ei ole. Ja eipä tuo aivan ilmaistakaan ole.

Päätimme, että koetamme runnoa hakemuksen kaikkine papereineen kasaan ensi viikolla ja yritämme saada sen lähetettyä vielä ennen kuin lasten koulu alkaa. Siihen ensimmäiseen kouluunhan lapsia ilmoitettiin kertoen, että he sitten käyvät välillä Suomessa. Mutta nyt voi olla, että me jäämme joksikin aikaa.

Samaan yhteyteen voisi liittää hakemukset, jotka nyt väljästi suomennan väliaikaiseksi työluvaksi sekä poistumis- ja paluuluvaksi. Pohdimme, että jätämme nämä toistaiseksi tekemättä, sillä niitä voi laittaa perään myöhemminkin.

Mikään taho ei kuitenkaan tunnu tietävän, missä olosuhdemuutoshakemus käsitellään ja kuinka kauan se kestää. Nettitiedot sanovat käsittelyajaksi lyhimmillään neljä kuukautta ja pisimmillään neljä vuotta. Luotettavimmaksi arvioimamme taho ilmoittaa yhtätoista kuukautta, mutta se on yhden toimiston tahti ja paperi voi mennä jonnekin muuallekin.

Mutta jos käsittelyaika on korkeintaan vuoden, siinä ajassa minä en ole vielä muutenkaan ehtinyt saada kredittejäni kuntoon, jotta voisin työskennellä.

Maasta poistumiseen ja paluuseen liittyvä juttu on kinkkisempi. Jos maasta lähtee ilman lupaa sinä aikana, kun olosuhdehakemuksen käsittely on kesken, hakemus katsotaan automaattisesti hylätyksi. Jos maasta lähtee poistumis- ja paluuluvan kanssa, takaisin saattaa päästä - mutta varmaa se ei ole.

Poistumis- ja paluulupa on jonkun lähteen mukaan voimassa vuoden. Mitä sillä tekee, jos varsinainen hakemus käsitellään neljässä kuukaudessa? Jos siinä menee vuosi, jälkeenpäin laitettu poistumis- ja paluulupa saattaa mennä läpi parissa kuukaudessa. Kesälomalle voisi siis ehkä silti lähteä, toki pienellä riskillä. Jonkinlainen pika-pika-hätäpaperikin on olemassa, jos Suomen päässä sattuisi jotakin yllättävää.

Riskejä tässä kuviossa toki on. En neuvo enkä suosittele ketään toimimaan tässä kuvaamani mukaan, vaikka se meille ehkä nyt tässä kohden sopii. Se, että päätös toimintatavasta on tehty, tuntuu tavallaan rauhoittavalta. Jos eloa riittää, ainakin jokunen kuukausi ollaan juuri tässä.

perjantai 8. elokuuta 2014

Itkevä immigrantti eli kuinka ollaan ihan pihalla kaikesta


Vaikka maahanmuuttaja vaikuttaisi ymmärtävän kieltä kohtuullisen sujuvasti ja näyttäisi osaavan toimia useimmissa arkisissa tilanteissa kummallisuudellaan sen suurempaa huomiota herättämättä, hän on silti maahanmuuttaja. Varsinkin vain muutaman kuukauden maassaoleskelun jälkeen, vaikka miltä näyttäisi, hän on ihan pihalla.

Maahanmuuttaja toimii usein stereotyyppisten oletusten varassa. Jos hän esimerkiksi olettaa, että tietyssä ympäristössä ihmiset tulevat ystävällisesti juttelemaan niitä näitä, hän arvelee jokaisen tekevän niin.

Näin ollen aamuäreyttään ärisemään tullut, vähän paksummalla aksentilla puolikkaita sanoja ärähtelevä iäkkäämpi setä saattaa yllätyksekseen saada vastaansa rouvan, joka vain hymyilee ja nyökkäilee ehkä hieman hämmentyneen oloisena, vaikka rouvan selvästi pitäisi kauhistua tai vähintäänkin vakavoitua ja valpastua.

Jälkeenpäin toivoin, että tuo setä olisi kommunikoinut minulle selkeämmin. Että hän olisi aloittanut stereotyyppisellä tervehdyksellä ja muotoillut minulle selkeän lauseen kuin vähäjärkiselle ikään. Jos hän vaikka olisi sanonut selvästi ja kuuluvasti sanan PROBLEM, niin että olisin edes ymmärtänyt lakata hymyilemästä.

Muistan maahanmuuttajia Suomessa opettaessani itsekin kohdanneeni ystävällisesti hymyilleen ja innokkaasti nyökkäilleen henkilön, joka ei selvästikään oivaltanut tilanteen sisältöä. Silloin ärsytti, ettei toinen voinut reippaasti tunnustaa, kuinka pihalla olikaan. Nyt tiedän, ettei hän välttämättä itse oivaltanut olleensa täysin ulalla. Tai ei yksinkertaisesti jaksanut - ties monettako kertaa sinä päivänä - käydä tilannetta läpi juurta jaksain.

Kun tajusin, mistä oli kyse, tilanne oli jo ohi.

Koulun toimistoon piti samana aamuna toimittaa lisää todisteita uudesta asuinpaikastamme. Kun lopulta riittävä määrä erinäisiä laskuja ja sopimuksia oli saatu kopioitua (niin ikävöin kattavia rekistereitä tässä kohtaa), alettiin keskustella lasten rokotuksista, jotka olemme hoitaneet kuntoon jo alkukesästä (koska kukapa nyt tahtoisi lapselleen hepatiitin tai hinkuyskän). Koska on kuitenkin mm. vaikea todistaa lapsen ilman lääkärikäyntejä rutiininomaisesti sairastamaa vesirokkoa, kävi pian selväksi, ettei tämä kolmas pistäytyminen toimistossa vielä tuottaisi lapsille koulupaikkaa.

Pienet sattumanvaraiset yllärit lisäsivät löylyä päivään. Matkalla koululle auton tankkimittari oli alkanut vilkuttaa hälytystä ja tiesin, ettei sitä lompakostani löytyvillä dollareilla täytettäisi. Nuori uimavalvoja ei laskenut tunnin paahtavassa auringossa uimista odottanutta pienimmäistä altaaseensa vääränmallisten kellukkeiden vuoksi. Miehen työpaikan piknikillä ihmiset juttelivat ymmärrettävästi tuttujensa kanssa eivätkä kauheasti välittäneet nähdä vaivaa uuteen perheeseen tutustuakseen.

Maahanmuuttajasta ihan tavalliset, arkiset asiat voivat tuntua ylettömän hankalilta siksi, että hänellä ei ole selkeitä toimintamalleja kaikkiin eteen tuleviin tilanteisiin eikä myöskään valmista oletusta siitä, mitä missäkin on odotettavissa. Yleiset säännöt, määräykset, tottumukset ja tavat voivat tuntua mielivaltaisilta ja jopa kohdistetuilta, kun niihin ei ole kasvanut eikä niiden taustoja tunne. Ei voi tietää, onko tämä aina näin - vai onko tuo tyyppi nyt vain sattumalta rasisti tai koopää.

Maahanmuuttaja myös yleistää kaiken yksittäisen koskemaan koko kansakuntaa ja kulttuuria, koska hänen kokemuksensa näistä ovat rajalliset. Ihmisen mieli nyt vain tarvitsee jonkinlaisen mallirakenteen pystyäkseen ylipäänsä toimimaan. Malli muokkaantuu paremmin sopivaksi ja joustavammaksi, kun kokemuksia kertyy lisää. Tällä hetkellä meillä on oikeuttamattomia oletuksia esimerkiksi kaikista sedistä ja uimavalvojista.

Vähitellen ehkä opimme, etteivät täälläkään kaikki ihmiset ole ystävällisiä, kaikki sedät eivät äreitä, kaikki uimavalvojat eivät koppavia. Sen kuitenkin pidän, että kaikki paperia sisältävät tilanteet ovat kaiken järjen ulottumattomille tasoille saakka byrokraattisia eivätkä ne ikinä suju kerralla tai helposti.

Maahanmuuttajalle pienet ja isot asiat eivät ole samoja kuin maahan kasvaneelle. Isot asiat voivat olla pieniä, koska ne ovat täysin käsittämättömiä ja siten ohitettavissa. Pienet asiat voivat olla erikoisesti kytköksissä suuriin asioihin: Ikävään palautteeseen johtanut lapsen rajummanpuoleinen leikki voi hahmottua maahanmuuttajavanhemman mielessä merkiksi lapsen vaikeudesta sopeutua uuden kulttuurin kieleen, sääntöihin ja tapoihin. Tämä ajaa pohtimaan uuteen kulttuuriin asettumisen kaikenpuolista mielekkyyttä. Yhtäkkiä koko elämän perustat järkkyvät! 

Jokapäiväinen oppiminen kulttuurista vyöryy tahtia kyselemättä sisään ovista ja ikkunoista - ja tuottaa näin ollen silloin tällöin päivän, jona itketään puhelimeen koulun parkkiksella kesken puolison palaverin.

Omalla mukavuustahdilla oppien täällä on juuri alkanut tajuta sen, että jokaiselta hampurilaisenmyyjältä on ihan todella tiedusteltava hänen kuulumisiaan ja yleisiä fiiliksiään, vaikkei vastausta haluaisikaan kuulla. Kuulumisten rituaalinomainen tiedustelu on rasittavaa, mutta tapaan vähitellen tottuvana arvostan sitä, että useat (ja tiedän jo, etteivät kaikki) kalifornialaiset pyrkivät näin kohtaamisissaan ystävällisyyteen. Aina se ei ole aitoa ja monesti heillä ei varmaan ole aavistustakaan siitä, kuinka heidän kohteliaisuuskoodin määräämä ystävällisyytensä on minulle olennaista.

Siinä missä minulla on haasteita maahan totuttelevana, jollakulla toisella on toisenlaisia haasteita. Hän ei tiedä minusta. Minä en tiedä hänestä. Niin kauan kuin aloitamme ystävällisesti ja aitoon kommunikaatioon valmiina, kummankaan haasteet eivät kasaudu päivää järisyttäviksi, vesiputouksia synnyttäviksi harmeiksi.

Myöhemmin iltapäivällä lapseni empaattinen ja viisas leirinohjaaja järjesti sielunelämäni kohdilleen. Aamupäivän pohdinnoissa koko tapahtumasta oli jo ehtinyt kasvaa varsin suuri, kun todellisuudessa pikkuressu-kouluuntuva oli vain koettanut vähäisellä kielitaidollaan ystävystyä leirikaverin kanssa. Ujo kun on, hän oli heittänyt leikkiin raisumman vaihteen päälle omaa tunnettaan peittääkseen.

Ohjaaja oli puhunut asiasta, lapsi oli korjannut käytöstään, kaikki oli hyvin - paitsi ettei kouluuntuva enää ollut sedän paasauksen jälkeen uskaltanut uuden kaverinsa kanssa leikkiä. Breaks my heart! Mutta muutoin leiri oli tytöistä maailman mahtavin juttu. Niin, ja kyseisen sedän vahvistettiin olevan poikkeuksellisen äreä hahmo.

Sanomattakin kai on selvää, että rakas puoliso järjesti pienokaisen uima-altaaseen ja bensatankin täyteen, kävi koulun toimistossa pistämässä asioihin vauhtia ja keskusteli sen äreän sedänkin kanssa. Onneksi en ole yksin. Onneksi kulttuuri ei kuitenkaan ole tämän vieraampi. Onneksi emme ole kielen kanssa ummikoita. Kaikki järjestyy, yksi yllätyksellinen päivä kerrallaan.

Be kind, for everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. 


P.S. Sukulaisille ja ystäville on nyt vielä tarkennettava, että vaikka tässä puhunkin maahanmuuttajasta, en sillä tarkoita, että me nyt sitten olisimme pysyvästi ja juurevasti tänne muuttaneet. Katsotaan nyt sitäkin asia ja päivä kerrallaan.

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Gandhi-mielenosoitus



Käännähdin kannoillani. Toinen käsi piti edelleen ovea auki, toinen laskeutui lanteille. Epäuskoisena tarjosin hänelle mahdollisuuden perääntyä: ”Really?”

Olimme pakanneet ja siivonneet aamusta asti. Kävimme hakemassa U-Haul -vuokrapakun ja saimme avuksemme sekä suomalaisia ystäviä että miesten raamatturyhmän kirkolta. He tekivät upeaa työtä. Suurin osa tuli auttamaan myös seuraavana päivänä, muutoin koko homma olisikin ollut aivan epätoivoista.

Luulin, ettemme tässä vaiheessa omista juuri mitään. Kyllä se ihan muutolta kuitenkin tuntui. Eikä toki ole aivan valmista vieläkään.

Kun talo oli tyhjennetty, paikalle tuli tilaamamme mattojen puhdistaja. Kokolattiamatot pestään erilaisilla koneilla, hänen koneellaan kuivumisaika oli lyhyt. 


Matonpesijä oli mukava mies. Hänen korvansa varmasti soivat iltaisin, kun hän lopulta pääsee kotiin eikä hänen koneensa enää pörise. Matonpesijä halusi tietää, miksi kuvaan kaappeja. Selitin, että isännöitsijän kanssa on ollut vähän juttuja ja koetamme todistaa, että olemme tehneet oman osamme.

Matonpesijä totesi, ettei ole nähnyt niin hyvin siivottua asuntoa kuin meidän ja arveli, ettei meillä olisi mitään vaikeuksia vuokratakuun takaisin saamisessa. Olimme selkeästi tehneet enemmän kuin oman osamme. Tässä vaiheessa taisin naiivisti olettaa, että myös manager tulee pian lopputarkistukseen kehumaan, kuinka mainiota työtä olimme tehneet.

Managerin käynnin jälkeen veimme jääkaapin ja pakastimen ruoat ystävälle, jonka luona yövyimme seuraavan yön. Haimme kaupasta vahvoja pesuaineita ja palasimme pesemään taloa. Manager oli haukkunut kaiken näkemänsä. 


Pesimme uudelleen kaapit, joista löytyi lähinnä sahanpurua edellisestä remontista; wc:n, jossa oli liimatahroja edellisestä remontista ja jopa kaikki asunnon seinät! Edelleen kuvasimme kaiken. En ole koskaan lähtenyt niin siististä paikasta olettaen, että jälkikäteen vuokravakuus pidätetään asunnon kehnon kunnon vuoksi.

Edellisten viikkojen aikana Manager oli useamman kerran keskustellut kanssamme siitä ja tästä. Hän ja puoliso eivät kuitenkaan sopineet henkilökemioiltaan lainkaan yhteen. Manager oli maailman mukavin nainen siihen saakka, kunnes hänen mielipiteensä kehtasi kyseenalaistaa. Sen jälkeen hänestä tuli maailman ilkein. Astianpesukoneemme korjaus kesti ensimmäisellä rikkoutumisella kolme päivää, toisella kerralla viikon. Lopulta näimme huoltomiehen parkkiksella ja pyysimme käymään. Hänelle ei ollut ongelmasta mainittukaan.

Useamman kerran Manager sujautti keskusteluun jonkin ilkeän kommentin. ”Sinun miehesi...” Minä purin hammasta ja olin hiljaa. Mutta nyt riitti. Olimme astumassa ovesta ulos avaimet jo palautettuamme. Mieheni toivotti kohteliaasti rouvalle hyvää päivänjatkoa. Ja hän päätti todeta peräämme, että hänen päivänsä olisi hyvä – nyt kun me olimme poissa.

”Really?”

Kun hän ilmoitti, että sitä hän tosiaan tarkoitti, minä ilmoitin, että hän pyytää anteeksi. Ja kun hän kieltäytyi, hiiltyi täysin, juoksenteli edestakaisin, avasi ja lukitsi ovia, haki paikalle rotevia miehiä, soitteli poliisille, minä istuin hänen toimistossaan. Toistuvasti hän pyysi meitä poistumaan, pyysi miehiä poistamaan meitä, antoi aviomiehensä uhkailla minun aviomiestäni. Toistuvasti minä vastasin, että lähdemme heti, kun hän pyytää anteeksi. Sillä ei minun eikä meidän lastemme tarvitse sentään viikkokaupalla kuunnella sitä, että perhettämme jatkuvasti loukataan.

Luultavasti järkevä ja empaattinen huoltomies lopulta puhui pomonsa ympäri ja tämä ilmoitti ovenraosta, että saan anteeksipyyntöni. ”I apologize.”

Me lähdimme. Jälkinäytös seuraa varmasti. Toivomme, että taloudelliset seuraamukset eivät ole liian suuret, sillä siihenhän hän voi - laittomasti, mutta kuitenkin - vaikuttaa.

En olisi saanut itseltäni rauhaa, ellen olisi käännähtänyt.