Talkootöitä ja sairaspäiviä

Lapset ovat kiltisti yrittäneet sairastaa pääasiassa viikonloppuisin ja mummi rynnännyt apuun aina pystyessään, mutta yhtään täyttä työviikkoa en tässä kuussa tule tehneeksi. Aamulla olin oikeasti vähän epätoivoinen. Pienin vilvoitteli särkevää vatsaansa vasten lattiaa ja valitti, että kaikkialle sattuu.

Pohdin, olisiko lapsi vain väsynyt ja koetin houkutella pukemaan päälle kaikista kivointa prinsessamekkoa. On se aika selvää, että neljävuotias tyttölapsi on kipeä, jos sen silmät eivät prinsessamekosta syty. Tämä lapsi nukahti kesken pukemisen. Sitten ei auttanut kuin soittaa esimiehelle, joka itsekin pienten lasten vanhempana onneksi ymmärtää ja tukee.

Puoleenpäivään lapsi vuoronperään nukkui ja voi pahoin. Sitten hän heräsi, pyysi ruokaa, alkoi leikkiä ja laulaa. Tämä neito kun ei yleensä juuri sellaista valvehetkeä näe, ettei laulu kulkisi. Aikamoinen ihmeparantuminen. Huomenna, ehkä, niin toivon, olisi siis työpäivä.

Kotipäivän lepäily ja työasioiden edistäminen sikäli kuin se oli mahdollista, oli tosin kyllä viime päivien puuhan ja touhun jälkeen meille kaikille hyväksi. Kun viikonloppuna tyhjäsimme ja siivosimme sekä varastoa että taloa yhdessä talkooväen kanssa, koin saaneeni sen pienen ihmeen, jota puolison lähdettyä kauan sitten talvella rukouksissani pyysin.

Talo on niin aikataulussa kuin koskaan sen toivoin olevan. Olemme jatkuvasti ja nyt erityisesti saaneet pyyteetöntä apua useilta sellaisilta ihmisiltä, joilta en sitä olisi osannut edes kysyä. Olen kiitollinen paitsi avusta myös opetuksesta, jonka tässä saan. Minun on vaikea käsittää, miksi ihmiset tekevät suuriakin ponnistuksia sellaisen perheen eteen, joka on lähdössä toiselle puolelle maailmaa eikä voi kiitollisuuttaan maksaa. On pakko uskoa, että kyse on hyvyydestä. Ja sehän on aika lohdullista, että maailmassa on hyvyyttä.

Kaikista ympärillämme olevista ihanista, välittävistä ja huolehtivista ihmisistä huolimatta ymmärsin lasta oikein hyvin, kun viime viikolla jompikumpi pienemmistä sanoi rauhallisesti ja vakavana, että tahtoisi takaisin talouden, jossa on kaksi aikuista. Kyllä lapset tietävät, missä asioissa heidän on täytynyt joustaa. Kahden aikuisen taloudessahan olisi esimerkiksi mahdollista noudattaa sitä hoitopaikan toivetta, ettei tänään pahoin voinut lapsi vielä huomenna olisi hoidossa.

Puolison paluuta odotetaan siis kaikin puolin kiihkeästi. Siihen on viikko. V i i k k o.

Sen jälkeen onkin oikeastaan ihan sama, missä maailmankolkassa olemme kesän verran. Syksyn taistelu on asia sinänsä ja sinne en vielä tahdo miettiä. Nyt lähtisin ilosta kiljuen tunnin varoajalla minne vain, aivan sama Grönlantiinko vai Kiribatiin, kunhan lähdemme yhdessä.