Pitkä ajo

Liikenne seisoi.

Oli pimeää. Edessä oli rekka, sen takana hälytysajoneuvoja, joita tuli vastakkaisia kaistoja pitkin paikalle edelleen. Emme nähneet, mitä oli tapahtunut. Emme tienneet, milloin pääsisimme eteenpäin.

Onnettomuus oli sattunut vastikään. Ellemme olisi juuri äsken tehneet lyhyttä pysähdystä, olisimme ehkä voineet olla siinä viiden auton jonossa, jonka ohi tovin päästä hitaasti ajoimme. Keulat rutussa, perät rutussa, kaikkialla pienenpientä särkynyttä lasia. Autojen matkustajia ei näkynyt enää missään.

Ja sitten, monen sadan metrin päässä se ensimmäinen auto, joka oli mennyt ympäri, ympäri.

Oliko joku yrittänyt oikealle kaistalle viime hetkessä ennen liittymää? Eikö joku ehtinyt väistää - tai mahtunut mihinkään?

Olimme perillä puoliltaöin ja patistimme lapset pikaisesti sänkyyn. Alakerrasta joku kävi  valittamassa vastaanottoon ilmapatjan täyttämisestä syntyneestä melusta. Lisälakanaa jonottanut puoliso katseli vieressä kattoon ja vihelteli.

Turkoosina hohtelevan uima-altaan ja palmut näimme vasta aamulla. Lapset tietysti halusivat sinne heti.

Ensimmäinen talo oli helpon etapin päässä, mutta matka kesti arveltua kauemmin, ja olimme jo heti myöhässä. Puoliso tiputti lapset ja minut pannukakkuaamiaiselle ja lähti katsomaan paikkaa yksin ajatellen, ettei eka kuitenkaan nappaa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän haki innostuneena meidätkin katsomaan. Me ihastuimme heti ja kaikki ehtomme sopivat omistajalle mainiosti. Tämä talo pysyi meidän kaikkien suosikkina koko päivän.

Tarkistin sen matka-aikaa puolison tulevalle työpaikalle moneen kertaan. Ehkä kolme varttia, pahimmillaan tunti kaksikymmentä. Paitsi tietysti, jos se tie menisi täysin tukkoon, kiertotietä ei siitä suunnasta olisi.

Toinen talo oli surullinen. Teini-ikäinen tyttö murjotti huoneessaan eikä tahtonut avata katsojille ovea. Kun äiti kuitenkin avasi sen, teini käpertyi kohti seinää ja käänsi tulijoille selän. Aikuiset eivät katsoneet toisiinsa. Äidin puhe oli hätäistä. Kiinteistövälittäjä tarjosi retkeä mehubaariin sille toiselle teinille, joka suostui puhumaan. Talo olisi tehnyt paremman vaikutelman yksinään kuin yhdessä perheensä kanssa.

Kolmas kohde. Kartalla matkaa ei näyttänyt olevan paljon, mutta sitä ajettiin pitkälti yli tunti, melkein kaksi. Moottoritien rauhallisemmilla pätkillä puoliso ehti viimein syödä mukaan pakatun aamupalansa.

Talosta jäivät mieleen karrelle palanut takapiha, avara aula, kauniit korkeat huoneet, ihana portaikko, lonksuttavat kaapinovet. Jonkun seikkailu oli katkeamassa kesken: kotiinpaluuseen pakottava viisumiongelma, keskeneräinen vuoden vuokrasopimus. Hapuillen englantia puhuva ystävällinen asukas, joka lämpimästi toivoi, että me haluaisimme pelastaa hänet pulasta. Lapset sanoivat heti ei.

Tauko. Jäätelöä. Jogurttipohjainen smoothie, jonka työntekijä kahdesti kysyttäessä vakuutti maidottomaksi. Starbucksin autokaistalta mukaan kofeiinia.

Viesti neljännestä kohteesta: perhekriisi, peruutus. Otimme lennosta yhteyttä uuteen paikkaan ja ajoimme katsomaan. Tämäkään matka ei ollut lyhyt, mutta nyt olimme ajoissa. Koulun kulmalta löytyi rauhallinen, kaunis puisto. Lapset kirmasivat leikkimään, me puolison kanssa istuimme puun alle. Tuntui, että koti voisi olla täällä.

Sininen talo. Raskaat keltakukkaiset verhot. Kaunis kattokruunu. Takapihalla pieni uima-allas. Me pidimme siitä kaikki. Pidimme myös talon omistajista. He hyväksyivät ajatuksen lemmikistä, vaikka se lähtökohtaisesti oli ilmoituksessa kielletty. Mutta he sanoivat suoraan myös sen, minkä me pian kokeilimme: täältä, sinne ja takaisin, ei, se ei toimi.

Me kokeilimme ajoa sinne: puolitoista tuntia lauantailiikenteessä. Navigaattorin arviot ehdottelivat arkiaamuun ja -iltapäivään ikävimmillään kahden ja puolen tunnin retkeä yhteen suuntaan.

Ilman opettavaista viikonloppua me olisimme tehneet klassisen virheen ja asettuneet siniseen taloon - kauas, kauas kaikesta. Kenties ei kilometreissä eikä maileissa, mutta ajassa. Me olisimme olleet ruuhkien, pysähdysten, onnettomuuksien ja kertakaikkisten sumppujen takana.

Illalla lapset pääsivät pulahtamaan hätäisesti hotellin hyiseen altaaseen. Ja sitten taas kiireesti unille.

Sunnuntaina ohjelmassa oli vain yksi avoin näyttö ja aamupannukakkujen jälkeen ehdotin, että puoliso kävisi katsomassa sen ilman meitä. Jos lapset saisivat uida hetken, he ehkä jaksaisivat paremmin kahdeksantuntisen kotimatkan.

Puoliso juuttui liikenteeseen. Onnettomuuksia tuntui tapahtuvan rauhallisessa viikonloppuliikenteessäkin tuon tuosta. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että liikenne hidasteli tai meni täysin tukkoon.

Luovutin huoneen. Istuin lasten kanssa varjoon. Jaoin eväskassista karkkia boostatakseni joukkojen moraalia. Vastailin tarkoituksellisen kärsivällisesti ja iloisesti, kun puoliso moneen kertaan soitti ilmoittaakseen uudesta viivytyksestä.

Kohteen sijainti oli osoittautunut arveluttavaksi, eikä sitä tarvinnut pohtia enää enempää. Kun lapset olivat leikkineet vedessä, olin istunut altaan reunalla googlettamassa muuttoa taloon numero yksi. "Mitä on tiedettävä, jos muutan alueelle X?"

Puoliso kiitteli tiedonhaluisuuttani, kun raportoin löydöksistä. Olimmehan me siitä ympäristökatastrofista tietysti kuulleet. Mutta jotenkin ei ollut heti yhdistynyt, että tämä oli nyt se alue, josta edelleen, kuukausia vuodon tukkimisen jälkeen, on kaasufirman laskuun evakuoitu tuhansia ihmisiä ja että evakuointialueen vieressä asuu tuhansia, jotka vieläkin oireilevat ja haluaisivat kodeistaan pois. Mistään ei oikein löytynyt kuin valistuneita arvauksia siitä, missä turvallinen alue alkaisi ja milloin alueella voisi taas asua ilman pelkoa vakavista terveyshaitoista.

Se. Siitä.

Ajoimme kotiin rantareittiä. Lähettelimme matkan päältä viestejä kohteisiin, joita emme olleet ehtineet katsoa. Jotakin löytyi aivan läheltä puolison mahdollista tulevaa työpaikkaa. Toivomaamme ahtaamman asunnon kuukausivuokra nyt olisi kaksi kertaa se, mitä olimme kuvitelleet voivamme maksaa, mutta toisaalta sillä ostettaisiin kävelymatka töihin kaupungissa, jossa tuhannet istuvat autoissaan tuntikausia päivittäin.

Tuntui hyvältä saapua illalla kotiin. Ymmärsin syvästi, kuinka siistillä, rauhallisella ja vihreällä pientaloasutusalueella tällä hetkellä elämme. Tuttujen moottoriteiden liikenne näytti ensimmäistä kertaa sujuvalta ja turvalliselta.

Matkamittariin oli viikonlopun aikana kertynyt lähes kaksi tuhatta kilometriä, siitä noin puolet ajosta suurkaupungin alueella. Olimme väsyneitä, emmekä enää ollenkaan varmoja siitä, odottaisiko perhettämme uusi seikkailu Los Angelesissa.