Ihana fysioterapeuttini (jonka toivoisin voivani pakata mukaan) huomautti, että ryhtini on tänä keväänä parantunut. Hän sanoi, että aiemmin kuljin hiukan kumarassa, minkä saattoi jo tulkita reuman tepposiksi. Nyt hartiat ovat kuitenkin palanneet taakse ja koko naiseen tullut senttejä lisää (jokaista tervehditään ilolla).
Nauroimme, että työssäni lasten ja nuorten parissa tällaisen puolentoistametrin mitan onkin venytettävä kaulaansa, jotta erottuisi aikuiseksi. Aina en erotu. Kollegat pyytelevät erehdyksiään vuolaasti anteeksi.
Mutta on siinä muutakin.
Puoliso on vastuuta kantava, huolehtiva ja suojeleva mies. Hän hyppelee itse mielellään mukavuusalueensa reunoilla edestakaisin, mutta pitää lämpimästi huolta siitä, ettei minun tarvitse.
Puolison energisyyteen nojaten olemme tehneet yhdessä paljon sellaista, mihin järkevät ihmiset eivät ryhtyisi. Yksi ystävä sanoi kerran, ettei lähtisi meidän (silloin keskivertoa suuremman) lapsilauman kanssa edes lähikauppaan. Me kuitenkin olemme rahdanneet parhaimmillaan kuusi muksua lomamatkoille maailmalle ja kaikesta on jäänyt hyvät muistot, koska puoliso on epäilemättä kantanut enemmän kuin oman reppunsa.
Kun reumasairauteni puhkesivat voimalla esiin puolitoista vuotta sitten (vuosikymmeniä jatkuneen kevyen oireilun jälkeen), puolison suojelunhalu vain voimistui. Kun olin kipeä, sain olla. Yllättäen näyttää kuitenkin siltä, että kun puoliso ei ole ollut pehmentämässä minun ja todellisuuden kulmikkaita välejä, jokin kynnys on ylittynyt. Pakon edessä olen oppinut taistelemaan sairauksieni kanssa. En vastaan, vaan kanssa. On voimaannuttavaa huomata, että pystyy sittenkin.
Toinen tärkeä opetus on ollut tuen merkitys silloin, kun seinä kuitenkin tulee vastaan. Viikko sitten kaaduin sänkyyn kuumeisena. Kun lopetin hampaan puremisen ja valitin julkisesti, etten selviä, ystävä tuli käymään kaupassa ja tekemään lapsille ruokaa. Naapuri huolehti lasten virpomiskierroksen.
Emme ole olleet yksin, mistä olen kiitollinen. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Myös maailmalla tarvitaan turvaverkkoa ja sen synnyttämiseen tyhjästä on kiinnitettävä huomiota: oltava itse läsnä tarvitsevalle, jotta itsekin saisi luvan joskus tarvita.
Viisas fysioterapeuttini sanoikin, että tarvitsemme tämän kevään kokemuksia, kun lopulta pääsemme koko perhe asettumaan uuteen maahan ja kulttuuriin. Sielläkin on uskallettava kaiken aikaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, tiedettävä pystyvänsä, tiedettävä toisenkin pystyvän ja nautittava uudesta, toisenlaisesta avoimin mielin. Siitäkin, mitä ei itse valitsisi sellaisena, kuin se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti